sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Ali Smith: Oli kerran kello nolla


"Mutta fakta on: mistä voi tietää onko mikään totta? Daa-ah, mitä ilmeisimmin, asiakirjoissa sanotaan ja niin poispäin, mutta mistä voi tietää ovatko itse asiakirjat totta? Ei mikään ole totta pelkästään siksi, että internet väittää niin. Oikeasti sanamuodon ei pitäisi kuulua: fakta on, vaan: fakta näyttää olevan."

Muistan lukeneeni parisen vuotta sitten blogijuttuja tästä Ali Smithin kirjasta, mutta kirja ei jostain syystä herättänyt suurempaa mielenkiintoa, vaikka lukijat tuntuivat suurimmaksi osaksi pitäneen kirjasta kovasti. Ehkä vastahakoisuuteni kirjaa kohtaan johtui kannesta, joka ei ollenkaan houkutellut lukemaan, tai sitten syynä oli se, että kirjoitusten perusteella oli vaikea hahmottaa, mistä kirjassa oikeastaan oli kysymys.

Tämä tuskin oli arvioiden vika, sillä Oli kerran kello nolla sattuu olemaan niitä kirjoja, joiden sisältöä on aika vaikea kuvailla. Kirjassa on kyllä tarina, mutta se syntyy enemmän kerronnan kuin juonen kautta. Lähtöasetelmakaan ei vaikuttanut omaan makuuni erityisen houkuttelevalta: eräillä päivälliskutsuilla Miles-niminen mies lukittautuu isäntäperheen vierashuoneeseen eikä suostu tulemaan ulos päiväkausiin, ei edes viikkokausiin. Kuulosti vähän teennäiseltä ja liian hassuttevalta.

Joku aika sitten kirja kuitenkin osui silmiini etsiskellessäni kirjastosta jotakin viihdyttävää luettavaa. Muistin positiiviset arviot, ja päätin tehdä kirjalle pikatestin: avasin sen satunnaisesta kohdasta ja luin pienen pätkän nähdäkseni, miten teksti virtaa. Smithin kieli tuntui heti omalta, ja niinpä lainasin kirjan mukaani.

Pistokokeen antama vaikutelma ei ollut väärä – nautin kovasti kirjan lukemisesta. Smith kirjoittaa nokkelasti ja taitavasti, kepeän kirpeällä otteella. Tarinalla ei juurikaan ole merkitystä, sillä Milesin lukittautuminen vieraaseen taloon syineen ja seurauksineen on vain pieni pala sirpalemaista kokonaisuutta, jossa aika, muistot, ihmisten väliset suhteet, kieli, taide ja moraali risteilevät. Oli kerran kello nolla ei varsinaisesti kerro mistään, ja samalla se kertoo hyvin paljon elämästä, ihmisistä ja olemassaolosta. Se kuvaa ihmisten teennäisyyttä, tekopyhyyttä ja typeryyttä, mutta myös heidän ystävällisyyttään, lämpöään ja hyvyyttään. Se kertoo kommunikaatiosta ja sen puuttumisesta ja teoista, joiden vaikutukset kantavat kauas.

Kristiina Drews on tehnyt suomennoksen kanssa loistavaa työtä. Tällainen kirja, joka perustuu suuresti kieleen ja sillä leikittelyyn, ei varmasti ole helpoin käännettävä, mutta Drews on onnistunut kääntämään sanonnat ja kielen kiemurat ihastuttavan luontevasti. Toki muutama sanaleikki on ollut jokseenkin mahdoton käännettävä, mutta tätä ei voi pitää suomentajan huonoutena.

Oli kerran kello nolla oli ilahduttava tuttavuus. Sen mutkitteleva rakenne pitää mielen valppaana, mutta toisaalta se on mukavan viihdyttävää ja nopeaa luettavaa. Mieli oli kirjan jäljiltä virkeä ja raikas.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Laura, Zephyr, Katri, bleue, Suketus ja Ulla.

Ali Smith: Oli kerran kello nolla (There but for the, 2011)
Suom. Kristiina Drews
Kansi: Safa Hovinen
Otava, 2013 

lauantai 30. syyskuuta 2017

Roxane Gay: Bad feminist


Olen hurjan iloinen siitä, että viime vuosina on ilmestynyt useampia feministisiä kirjoja, jotka ovat myös nousseet pieneen ja joskus isompaankin suosioon lukijoiden keskuudessa. On myös hienoa, että näissä kirjoissa ääneen pääsevät monet erilaiset feministiset näkökulmat, koska sitä feminismi on ainakin minulle aina edustanut: moninaisuutta, erilaisia näkemyksiä, keskustelevuutta. En ole koskaan kaivannut feminismiltä mitään ohjekirjaa, joka kertoisi, mitä mieltä minun pitäisi asioista olla, tai jonka jokainen väittämä minun tulisi henkilökohtaisesti allekirjoittaa. Sen sijaan monet feminismin vastustajat (ja viime aikoina jotkut entisiksi feministeiksi julistautuneet henkilöt) tuntuvat edellyttävän feminimiltä jonkinlaista yksimielistä virheettömyyttä. "Kuinka voit olla feministi, kun feministi X on sitä ja sitä mieltä?" ja "En ole enää feministi, koska nykyajan feministit ajattelevat niin ja niin" –  tämänkaltaiset lauseet ovat liiankin tuttuja feminismiä ruotivissa keskusteluissa.

Feminismin moninaisuuteen viittaa myös Roxane Gayn Bad feministin nimi. Gay tuskin on oikeasti erityisen huono feministi, vaikka hän itseään sellaiseksi kutsuukin, mutta hän ei suostu olemaan Feministi isolla F:llä. Sellainen mielikuvien Feministi, joka on virheetön ja noudattaa jokaisessa teossaan ja valinnassaan Feminismin ideaalia. Feministit eivät ole virheettömiä sen enempää kuin feminismi liikkeenäkään, mutta se ei ole Gayn mukaan mikään syy hylätä feminismiä. Gay sanoo ymmärtävänsä naisia, jotka vastustavat feminismiä – onhan hän itsekin nuorempana antanut kaikenlaisten feminismiä koskevien negatiivisten myyttien hallita näkemyksiään. Nykyään hän ymmärtää, ettei kaikkien tarvitse uskoa samaan feminismiin, ja että on parempi olla huono feministi kuin ei feministi ollenkaan.

Gayn esseet liikkuvat laajasti sukupuolisuuden, kulttuurin ja yhteiskunnan eri alueilla. Hän kirjoittaa paljon (populaari)kulttuurista: Gayn käsittelyyn pääsevät Girls ja Django Unchained, Gillian Flynnin Kiltti tyttö ja Nälkäpeli, Sweet Valley High -kirjat ja Rokkarille morsian. Hän kirjoittaa myös raiskausvitseistä, lehdistön tavoista kirjoittaa seksuaalisesta väkivallasta ja omasta raiskauksestaan. Hän kirjoittaa abortista ja lihavuudesta ja siitä, miten eri tavalla suhtaudumme mustien ja valkoisten tekemiin murhiin tai terroritekoihin. Aiheet ovat monenkirjavia, ja se on myös yksi Gayn kirjan suurista vahvuuksista: tätä kaikkea on feminismi; kaikkia näitä asioita voi katsoa feminismin näkökulmasta.

Joihinkin esseisiin en löytänyt kovin paljon tarttumapintaa, lähinnä sellaisiin joissa analysoitiin kirjoja tai muita taideteoksia, jotka eivät olleet edes pintapuolisesti tuttuja. Kaikissa tapauksissa teosten vierauskaan ei kuitenkaan muodostunut ongelmaksi: esimerkiksi Diana Spechlerin Skinny-romaaniin pohjaava kirjoitus kiinnosti, koska Gay käsittelee kirjan kautta laajemmin lihavuuteen ja kehollisuuteen liittyviä kysymyksiä. Monissa esseissä lähtökohtana myös ovat niin suuriksi ilmiöksi nousseet teokset, että kirjoitusten sisälle on helppo päästä, vaikkei olisikaan itse lukenut Fifty Shades of Greytä tai nähnyt 12 Years a Slavea.

Minulle kirjan antoisimpia olivat ne essseet, joissa Gay puretuu rotuun liittyviin kysymyksiin, niin taiteessa ja populaarikulltturissa kuin yhteiskunnassakin. Siinä missä sukupuolta ja seksuaalisuutta käsittelevät kirjoitukset olivat välillä liiankin helposti sulavia, siinä mielessä etteivät ne tarjonneet kovin uusia ajatuspolkuja, rotua ja seksuaalisuutta pohtivat kirjoitukset tarjosivat enemmän  pureskeltavaa. Jotenkin tuntui, että myös Gayn teksti oli kirkkaimmillaan ja terävimmillään näissä teksteissä, joissa sukellettiin aiheisiin aina mustan rikollismiehen myyttistä Piiat-kirjan ja -elokuvan antamaan kuvaan rodusta ja rotuerottelusta.

Gay kirjoittaa helppolukuista ja napakkaa tekstiä, joka on kuitenkin merkityksistä tiivistä. Kirjaa lukee nopeasti – välillä minusta tuntui, että luin innostuksissani liiankin kiivaaseen tahtiin, ja osa sisällöstä saattoi siinä sivussa livahtaa ohi. Bad feminist tuntuukin kirjalta, jonka voisi varmasti lukea useampaan kertaan, ja siitä löytyisi aina uusia kerroksia. Gayn tapa katsoa asioita on terävä mutta ei koskaan ilkeä. Kirjoituksista saattaa välittyä surua, suuttumusta tai kiukkuakin, mutta vihaisimmillaankin Gay yrittää ymmärtää ilmiöiden taustalla vaikuttavia asioita. Ja ymmärtämisen kautta voi kenties oppia jotakin.

Koko Hubara ja Anu Partanen ovat suomentaneet kirjan varsin pätevästi. Feministisen keskustelun termit ovat hyvin ja perustellusti hallussa, samoin kuin populaarikulttuurin ilmiöt – esipuheessa suomentajat ovat myös avanneet kiinnostavasti joitakin valintojaan termien suomentamisessa. Paikoitellen tekstistä kuitenkin kuulsivat liiaksi läpi englannin kielen lauserakenteet ja ominaispiirteet, mikä häiritsi hiukan lukemisen virtaavuutta.

Bad feministiä voi suositella sekä aloitteleville feministeille että kokeneemmille naisasianaisille. Luonnollisesti olisi myös hienoa, jos kirja löytäisi myös sellaisia lukijoita, jotka suhtautuvat feminismiin ennakkoluuloisesti tai negatiivisesti. En tiedä, onnistuisiko Gay voittamaan heidät puolelleen, mutta ehkä kirja herättäisi vähintään päänsisäistä keskustelua.

Bad Feminististä ovat kirjoittaneet myös ainakin NannaMariHelmi K, Laura, Omppu, Laura ja Sara.

Roxane Gay: Bad feminist (Bad Feminist, 2014)
Suom. Koko Hubara ja Anu Partanen
Like, 2017

tiistai 26. syyskuuta 2017

Tuomas Hoppu: Sisällissodan naiskaartit


Suomen sisällissodassa punaisten joukossa taisteli noin 2600 naista. Naiskaarteihin on liitetty monenlaisia uskomuksia ja väitteitä, niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Tuomas Hoppu purkaa monia näistä myyteistä tuoreessa kirjassaan Sisällissodan naiskaartit ja selvittää samalla perusteellisesti naiskaartilaisten taustoja, tekoja ja sodan jälkeisiä kohtaloita.

Sekä punaisella että valkoisella puolella naiskaartien kuvaukset ovat olleet vahvasti ideologian ja oman maailmankuvan värittämiä. Valkoisten puheissa ja kirjoituksissa naiskaartilaiset ovat olleet verenhimoisia raivottaria, eläimellisiä tappajia ja susinarttuja. Helposti heidät on myös leimattu prostituoiduiksi tai "ryssänmorsiamiksi". Punaisten puolella naiskaartilaiset taas on kuvattu pelottomina, kirkasotsaisina taistelijoina, jotka toimivat esimerkkeinä miehille, ja joiden panos taisteluissa oli merkittävä.

Hopun tutkimusten mukaan kumpikaan näkemys ei vastannut todellisuutta. Tutkimusmateriaali osoittaa hänen mukaansa, ettei naiskaartilaisilla ollut kovinkaan merkittävää roolia varsinaisissa taisteluissa. Jotkut naisista kyllä taistelivat ase kädessä, ja jotkut myös todistettavasti olivat osallisina murhissa ja muussa punaisessa terrorissa. Suurimmaksi osaksi naiset kuitenkin vastasivat vartioinnista, viestipalvelusta, merkinannosta ja muista vastaavista tehtävistä. Väitteille naisten huonomaineisuudestakaan Hoppu ei löydä perusteita: suurin osa on ollut tavallisia nuoria palvelijoita tai työläisiä.

Kirjassa käydään läpi naiskaartien syntymisen taustat, sodan ja taisteluiden eteneminen sekä naisten kohtalot sodan jälkeen. Hoppu kirjoittaa tiukan asiallisesti, paikoin kuivakkaastikin, mutta asiapitoisuus on toisaalta myös kirjan valtti. Hoppu ei ota kantaa, ei tuomitse tai selittele. Myötätunto kuitenkin kuultaa asiallisenkin tekstin läpi, kun kirjassa käsitellään naiskaartilaisten teloituksia: on ilmeistä, että naiskaartilaisten kohdalla nimenomaan sukupuoli oli usein raskauttava tekijä ja syy teloitukseen, eivät sodanaikaiset teot. Nainen ase kädessä, nainen kapinallisena oli monelle luonnonvastainen ja iljettävä näky. Näin oli siitä huolimatta, että myös valkoisten puolella oli sodan alkupuolella harkittu naisten aseistamista, mutta sekä naisjärjestöt ja Mannerheim ottivat asiaan kielteisen kannan. Joitakin yksittäisiä naisia taisteli silti sisällissodassa myös valkoisten puolella.

Kiinnostavinta kirjassa olivat naiskaartilaisten taustojen ja motiivien selvittäminen sekä ne asenteet, joita naisiin kohdistettiin, ja jotka myös vaikuttivat naisten kohtaloihin. Kosketuspintaa kirjaan tuovat valokuvat, joissa vakavailmeiset naiset esiintyvätt siviilipuvuissaan tai sotilasasuisina, vangittuina ja lopulta ammuttuina. Suosittelen kirjaa niin sisällissodasta kuin naisten asemasta kiinnostuneille lukijoille.

Kirjan ovat lukeneet myös Tiina ja Reija.

Osallistun kirjalla Ompun 1918-haasteeseen.

Tuomas Hoppu: Sisällissodan naiskaartit. Suomalaisnaiset aseissa 1918
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus, 2017 

lauantai 23. syyskuuta 2017

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä




"Pimeässä olen oppinut olemaan, vailla valonviiruakaan. Kun katson lapseen vierelläni, näen, että kaiken se kerää talteen; vaikka sanaakaan en sano, pimeys menee häneen, säikeeksi vain, ei se häntä alleen hukuta, niin kuin se hukutti minut, ja sitten vaimoni valeli ja lapsieni päälle hyrskyi."

On kesä 1968. Kuopiossa eletään loppukesän suloisia hetkiä. Juho Tiihonen on matkustanut lapsuutensa maisemiin, Hertta Miettisen hautajaisiin. Kauempana Euroopassa Varsovan liiton tankit vyöryvät Prahaan, ja tapahtumat nostavat Kuopiossakin ihmisten mieliin muistoja sodista, vanhoja ja uusia aatteita, menneisyyden ja nykyisyyden kipupisteitä.

Sirpa Kähkösen Tankkien kesä on monella tapaa tilinteon kirja. Se on moniääninen kertomus ihmisistä, jotka ovat elämässään saaneet kestää paljon, ja joiden on jotenkin tultava toimeen menneisyytensä kanssa. Sama pätee niin vanhoihin kuin nuoriinkin: joidenkin muistot ja aatteet ovat tuoreempia kuin toisten, mutta kaikki kantavat niiden painoa harteillaan, vaikka vanhempi polvi mielellään vähättelee seuraavan sukupolven kokemuksia. Eiväthän nämä ole edes olleet sodassa. Mutta Juho Tiihonen tietää, että myös sota-ajan lapset ovat kokeneet sodan vaikka eivät rintamalla taistelleetkaan. Sodan varjot heijastuvat sodan haavoittamien vanhempien lapsiin ja lastenlapsiin asti.

Aatteiden ja vakaumusten paino tuntuu kirjassa raskaana. Mitä pitäisi tehdä, kun aate tuntuu pettävän? Voiko uskosta luopua, vai onko se ainoa joka pitää ihmisen pystyssä. Nuori saattaa joustaa helpommin kuin vanha ihminen, jonka koko olemus on rakennettu aatteen varaan, silloinkin kun sisimmässään tietää uskonsa vääristyneeksi. Vanhan Lassi Tuomen ajatukset olivat Tankkien kesän riipaisivinta tekstiä: syvällä sisimmässä aate on haavoittunut kaiken koetun jälkeen, mutta mahdollisuutta aatteen kieltämiseenkään ei ole olemassa – jos usko aatteeseen kuolisi, olisi koko elämäkin ollut valhetta.

Onko Tankkien kesä Kuopio-sarjan päätös? Sitä ei vielä varmuudella tiedetä, mutta jos niin on, lopetus olisi kieltämättä tyylikäs.Sopivasti sulkeutuvia tarinankulkuja, sopivasti avoimuutta. Toki vanhojen rakkaiden henkilöhahmojen pariin voisi palata niin kauan kuin heissä fiktiivinen henki pihisee, ja Kähkönen on tuonut pitkin sarjaa mukaan myös uutta sukupolvea, jonka kautta saagaa olisi mahdollista jatkaa. Tosin Tankkien kesän nuoret päähenkilöt eivät nousseet suosikkihahmojeni joukkoon: esimerkiksi Stella Mertanen on aivan liian suloinen ollakseen mielenkiintoinen, ja Hilla Tuomi ei viihdyttävyydestään huolimatta tuntunut ihan aidolta pikkulapselta.

Salaa toivoisin, että Kähkönen toisi vielä kerran Anna Tuomen tarinan keskiöön. Annasta kaikki alkoi, mutta ensimmäisten kirjojen jälkeen Anna on usein hiipunut hiukan särmättömäksi sivuhenkilöksi. Sydämeni kuitenkin sykähtää aina, kun pääsemme kurkistamaan hiukan syvemmälle Annan sieluun. Mutta jos nämä ovat jäähyväiset, voin kuitenkin olla täysin tyytyväinen: Anna, Hilda ja Lassi saavat jäädä rauhassa, kerrottuaan vielä kerran kaikesta kokemastaan, uhraamastaan, kaikesta mihin uskoivat, pettyivät, siitä minkä saivat. He jäävät, majakan valoon pimeässä.

Myös HabaneraAmmaTuijata ja Roz ovat lukeneet Tankkien kesän. Arja kirjoittaa kirjasta Helsingin kirjamessujen Tankkien kesä -lukupiirin kautta.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä
Kannen kuva: Lehtikuva
Otava, 2016 

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja


Toiseen maailmansotaan osallistui noin miljoona neuvostoliittolaista naista, mutta heidän sotansa oli pitkään vaiettu tarina. Virallinen sota on ollut miesten kokemus, miesten kertomana. Sodan tarina Neuvostoliitossa ja Venäjällä on muutenkin noudattanut tiettyjä sääntöjä siitä, mistä saa puhua ja mistä on vaiettava. Se on ollut tarina taktiikoista ja kenraaleista, sankareista ja isänmaasta. Kun Svetlana Aleksijevitš 1970-luvulla alkoi kerätä naisveteraanien tarinoita, hän halusi kertoa nimenomaan sodan kokemuksesta: hän halusi tavoittaa nuorten naisten elämän, ei virallista sotahistoriaa vaan totuuden elämästä ja kuolemasta.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on moniääninen dokumenttiromaani naisten sodasta. Se on kokoelma muistoja vuosista 1941-1945, vanhojen naisten ja joidenkin miestenkin kertomana. Lukemaani uudistettuun laitokseen tuovat uusia kerroksia 2000-luvulla tehdyt lisäykset. Kirja julkaistiin alunperin vuonna 1985, ja sen jälkeen niin Aleksijevitšin kuin sodan muistelijoidenkin näkemykset ovat muuttuneet. Naiset ovat ottaneet yhteyttä Aleksijevitšiin ja halunneet kertoa tarinansa uudelleen: "En silloin kertonut teille kaikkea, koska aika oli toisenlainen. Olimme tottuneet vaikenemaan niin paljosta...". Uuteen laitokseen on myös lisätty kohtia jotka joko virallinen sensori tai Aleksijevitšin itsesensuuri aikoinaan poistivat.

"Kunpa voisin kirjoittaa sotakirjan, joka saisi sodan tuntumaan niin oksettavalta, että pelkkä ajatuskin olisi vastenmielinen. Mieletön. Että itseään kenraaleitakin oksettaisi..."

Kirja on ravistelevaa luettavaa, täynnä pelkoa, vihaa, surua ja verta. Vanhat naiset itkevät ja manaavat muistellessaan nuoruuttaan, jonka oli tarjoitus kulua opiskelun, töiden ja rakkauden merkeissä, mutta josta tulikin sodan ja kuoleman näyttämö. Jokaisen naisen kokemus on yksilölllinen, mutta tietyt teemat nousevat kerta toisensa jälkeen esiin naisten kertomuksissa. Yksi niistä on se, kuinka täynnä intoa ja isänmaallista hehkua nämä  nuoret lähtivät sotaan. Aate oli voimakas ja järjestelmään uskottiin vilpittömästi – silloinkin kun se oli pettänyt. Moni kertoo lähteneensä sotaan juuri siksi, että perhe oli tuomittu pettureiksi ja kansanvihollisiksi: varmasti uskollinen ja urhea palveleminen sodassa takaisi sen, että perheen maine palautettaisiin ja isät tai veljet vapautettaisiin vankileireiltä...

Toinen usein toistuva kokemus on se, kuinka naissotilaat voiton jälkeen unohdettiin. Sodan sankarit olivat miehiä, kun taas kunniamerkkejä kantavia naisia saatettiin halveksua. Valtio ei tukenut veteraaneja, eikä heitä haluttu aviopuolisoiksi. Miesten keskellä sotineella naisella oli huono maine. Katkeruutta naiset eivät tästä unohduksesta niinkään ilmaise, mutta surua kyllä: he antoivat kaiken isänmaalle, mutta eivät saaneet siitä samaa tunnustusta kuin miehet.

"Näen kaiken uudelleen: suu auki makaavat kuolleet, he ovat huutaneet, mutta huuto on jäänyt kesken, heidän suolensa ovat valahtaneet maahan. Kuolleita näin enemmän kuin polttopuita...Hirveää! Hirveää on lähitaistelukin, kun toisen ihmisen kimppuun on käytävä pistimellä...Pelkällä pistimellä. Sen jälkeen ei voi moneen päivään edes puhua kunnolla, änkyttää vain."

Vaikka Aleksijevitš kirjoittaa sodan historiaa, hän muistuttaa lukijaa aika ajoin myös siitä, että kyseessä ovat muistot, ei totuus. Muistot ovat saattaneet muuttua vuosien aikana, tai ne ovat saattaneet värittyä sen mukaan, mitä kertoja olettaa kuulijoiden haluavan kuulla. Haastateltavat saattoivat kertoa Aleksijevitšillekin erilaisia muistoja sen mukaan, oliko haastattelutilanteessa läsnä muita ihmisiä, tai he saattoivat kieltää haastetteluiden julkaisemisen, koska muistot eivät sopineet viralliseen totuuteen sodasta. Sotamuistojen tuli olla kohottavia, ihanteellisia, sopia esikuviksi nuorisolle. Niihin eivät sopineet tarinat pelosta, säälistä tai edes tarkat kuvaukset ruumiista ja verestä.

Yksi alue, jonka kohdalla herää epäilys virallisen totuuden vaikutuksesta kertomuksiin on seksuaalinen häirintä ja väkivalta. Se mainitaan hyvin harvoin, oli sitten kyseessä venäläisiin tai saksalaisiin naisiin kohdistuvat teot. Vain muutamat naiset puhuvat siitä, kuinka  sukupuolinen häirintä saattoi olla jokapäiväistä – useimmissa kertomuksissa miespuoliset kollegat ovat täydellisiä herrasmiehiä ja kohtelevat naisia suojelevasti. Yksi nainen muistelee hyytävästi sitä, kuinka saksalaisnaisten raiskaaminen hyväksyttiin hiljaisesti.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on ahdistava ja järkyttävä kirja, joka jokaisen kannattaisi lukea. Aleksijevitšin tallentamina naisten muistot ovat tuskallista, surullista ja riipaisevaa luettavaa. Kirja antaa sodalle todelliset, moninaiset kasvot – se kuvaa kamaluudet mutta myös nuoruuden johon kuului sodan keskelläkin rakkautta, toivoa ja omanlaistaan kauneutta. Se todistaa lasten, eläinten ja luonnon kärsimyksen. Ja se kertoo, kuinka sota ja sen vaikutukset eivät pääty rauhaan – sota kulkee mukana elämän loppuun asti.

Kirjan ovat lukeneet myös MarikaOksa ja Jokke.

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja (U voiny ne ženskoje litso, 1985/2013)
Suom. Pauli Tapio
Kansi: Markko Taina
Progress/SN-kirjat, 1988, uudistettu laitos Tammi, 2017

tiistai 12. syyskuuta 2017

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna


"Meni kotiin koulun jälkeen, keitti teetä, istuutui lukemaan Hufvudstadsbladetin ja Åbo Underrättelsin. Henkeä ahdisti, päätä särki vaimeasti, teki mieli nukkua. Kuvitteli erilaisia tapoja henkensä riistämiseksi, kirjoitti Saralle kortin: "Ei mitään erityistä kerrottavaa." Vihkojen korjausta. Ruoanlaitto. Tiski. Vesi. Puut. Pyykinpesu. Sänkyyn."

Ulla-Lena Lundbergin varhaiset romaanit, Kuninkaan Anna ja Kökarin Anna julkaistiin pari vuotta sitten yhteisniteenä. Hyvä ratkaisu kustantajalta, koska näin Annan tarinan seuraaminen lapsuudesta vanhuuteen sujuu helposti. Yhteisniteessä on myös tavattoman kaunis ja tyylikäs kansi.

Anna varttuu Kuninkaan torpassa, Kökarin saarella. Isän kuolema Annan varhaislapsuudessa on jättänyt parantumattomat arvet, mutta siitä huolimatta Annasta kasvaa avoin ja iloinen nuori nainen. Tuo iloinen luonne kiinnittää tukholmalaisen taiteilijan ja hurmurin, Staffan Gabrielssonin huomion, kun tämä saapuu Kökarille maalaamaan ulkosaaristoa.

Kuninkaan Anna piirtää nopean luonnoksen Annan lapsuudesta, mutta keskittyy ensisijaisesti Annan ja Staffanin rakkaustarinaan. Lundberg kuvaa ihastuttavasti sekä saariston arkea että Annan sisäistä maailmaa: verkkojen nostamiset ja laskemiset, varhaiset aamut ja iltapäivälevot, silakkamarkkinat ja myrskytuulet rytmittävät elämää, ja Anna tarkkailee ja elää tätä kaikkea luontevasti ja alati kiinnostuneena.

Kirjan romanssi ei sykähdyttänyt minua samalla voimalla kuin muu tarina. Kenties siksi, että Staffan jää henkilöhahmona jokseenkin ulkokohtaiseksi, vaikkei Lundberg häntä yksiulotteisesti kuvaakaan. Nolostelin myös seksikohtauksia, jotka särähtivät korvaani harlekiinimaisilta. Kokonaisuudessaan kirjassa oli kuitenkin valloittavaa raikkautta ja syvää tunnetta, joka sai ahmaisemaan sen melkein yhdeltä istumalta.

Kökarin Anna on laveampi kokonaisuus kuin Kuninkaan Anna. Siinä missä ensimmäinen kirja keskittyy muutamaan vuoteen, toinen osa kuljettaa Annan varhaisesta aikuisuudesta aina vanhuuteen asti. Kirja ei pysykään aivan kasassa, ja erityisesti loppupuolella tarina jää laahaamaan ja takertuu turhilta tuntuviin juonenpätkiin. Nuoren kirjailijan hapuilua on myös Lundbergin tarpeessa selittää asioita auki sen sijaan että lukijan annettaisiin tehdä omat johtopäätöksensä.

Paikoitellen Kökärin Anna oli raskasta luettavaa, koska se kuvaa ihmistä, joka on pohjimmiltaan syvän surun läpitunkema mutta on päättänyt hymyillä läpi surunsa. Tämä oli kuitenkin hyvää raskautta, ja minua viehtätti Lundbergin taito kuvata yksinäisyyttä ja kaipausta.

Vaikka näissä Anna-kirjoissa oli puutteensa, niiden parissa oli helppo viihtyä. Meri ja saaristo kutsuvat mukaansa, Annan hahmossa on voimaa, ja Lundbergin teksti virtaa paikoitellen itkettävän kauniisti. Suosittelen suolaisten tuulten ja katkeransuloisten rakkaustarinoiden ystäville.

Yhteisniteen ovat lukeneet myös Aino, Maria ja Elina, Kuninkaan Annasta ovat kirjoittaneet Jonna ja jaana, joka on lukenut myös Kökarin Annan.

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
Alkuteokset Kungens Anna (1982), Ingens Anna (1984)
Suom. Kaija Kauppi, suomennoksen uudistanut Juhani Lindholm
Kansi: Helena Kajander
Gummerus, 2014

torstai 31. elokuuta 2017

Ursula K. Le Guin: Harhakaupunki


"Lait on säädetty sen varalta, mitä ihmiset pelkäävät kaikkein eniten itsessään. Älä tapa, oli Shingin ainoa ylistetty Laki. Kaikki muu oli sallittua, mutta ehkäpä vain siksi, että oli niin vähän  muuta mitä he todella halusivat tehdä...Peläten omaa syvää viehtymystään kuolemaan Shing saarnasi Elämän kunnioitusta ja petkutti omalla valheellaan lopulta myös itseään."

Pieneen kylään hoipertelee alaston, muistinsa ja puhekykynsä kadottanut kissansilmäinen mies. Kyläläisten hoidossa mies oppii vähitellen puhumaan ja saa nimekseen Falk. Muistojaan hän ei kuitenkaan löydä, ja vähitellen Falk ymmärtää että hänen on pakko lähteä etsimään vastauksia. Kuka on tyhjentänyt hänen mielensä? Kuka hän oikeasti on? Onko kaiken takana Shing, joka on hajottanut Maailmojen Liiton ja joka hallitsee nyt terralaisia valheilla ja pakottamalla nämä tietämättömyyteen ja eristäytyneisyyteen? Vai voiko Falk uskoa siihenkään, mitä hän on kyläläisiltä oppinut Shingistä ja maailmasta?

Le Guin kuvaa kiehtovasti maailmaa, joka on valloittajien jäljiltä taantunut askeettiseen ja eristäytyneeseen elämäntapaan, mutta jossa elävät legendat kehittyneemmistä ja vapaammista ajoista.Välillä legendat heräävät eloon: ilma-aluksen repivä ääni leikkaa hiljaisuuden tai erakkovanhus omistaa yllättäen lentolaitteen. Mutta suurimmaksi osaksi ihmiset elävät pienissä heimoissa, suhtautuvat muukalaisiin epäluuloisesti ja elävät tiukkojen sääntöjen ja uskomusten mukaan. Maailmassa, jossa tieto ja kaikenlainen kehitys ovat kiellettyjä, ihmiset sulkeutuvat ja epäilevät kaikkea.

Harhakaupunki on osa Le Guinin Hainilaista sarjaa ja nostaisin kirjan yhdeksi sarjan parhaimmista. Ei se toki yllä huippukaksikon (Pimeyden vasen käsi ja Osattomien planeetta) korkeuksiin, mutta heti seuraavalle tasolle kyllä. Kirja on tarinaltaan varsin yksinkertainen, mutta siinä on hieno tunnelma joka vähäeleisyydessäänkin tiivistyy loppua kohti melkoisen voimakkaaksi. Se on sävyiltään tummanpuhuva mutta pohjimmiltaan humaani ja toiveikaskin.

On vaikea määritellä, mikä tekee Le Guinista niin kiehtovan silloinkin, kun hän kirjoittaa jotakin päällisin puolin niin simppeliä kuin tämä Harhakaupunki. Mutta niin se vain on: Le Guin ei tarvitse koukeroita ja kommervenkkejä, vaan hän vie mukanaan ajatuksten ja sanojen voimalla.

Harhakaupungista ovat kirjoittaneet myös Raija, marjis ja Johnny.

Ursula K. Le Guin: Harhakaupunki (City of Illusions, 1967)
Suom. Jyrki Iivonen
Kansi: Samppa Ranta
Avain, 2012

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa


Olin keväällä Gummeruksen syksyn uutuuskirjojen esittelytilaisuudessa, jossa Selja Ahava sanoi, että häntä hiukan ahdistaa jo etukäteen tieto siitä, että omaelämänkerrallisuus tulee nousemaan puheenaiheeksi hänen uutuuskirjansa kohdalla. Ja niin se on tosiaan noussutkin, useammallakin eri tavalla. Ehkä väistämättä. Tietyt aiheet ovat sellaisia, että ne herättävät ihmisissä halun tietää, onko tämä totta; tapahtuiko näin sinulle? Kuolema, väkivalta, sairaudet, seksuaalisuus: nehän ihmisiä ovat aina kiinnostaneet. Ja "perustuu tositapahtumiin" lisää kiinnostavuutta entisestään. Joistakin muista aiheista voi kirjoittaa fiktiota aivan rauhassa, eikä omakohtaisuus kiinnosta kuin korkeintaan kirjallisuudentutkijoita ja elämäkertureita.

Ennen kuin mieheni katoaa kuvaa päähenkilön suruprosessia aviomiehen sukupuolenkorjauksen aikana. Päähenkilö ja hänen kokemuksensa ovat monella tapaa kirjailija itse. Kirjasta tätä ei voi suoraan päätellä, mutta asiaa olisi luultavasti arvuuteltu, jos Ahava ei olisi omakohtaisuudesta haastatteluissa kertonut. Kirjan ympärillä onkin käyty paljon keskustelua siitä, kuinka tieto omaelämäkerrallisuudesta on vaikuttanut lukukokemukseen. Onko se koettu rohkeana, häiritsevänä tai paheksuttavana? Laskeeko kirjan arvo lukijan silmissä, jos sen markkinoinnissa hyödynnetään omaelämäkerrallisuutta?

No, markkinointi on hetkellistä, mutta hyvä teos jää (toivottavasti) elämään. Ahavan kirjalle ainakin toivoisi pitkää ikää ja lukijoita, sillä Ennen kuin mieheni katoaa on hieno ja kaunis kirja aivan riippumatta siitä, missä määrin se sekoittaa faktaa ja fiktiota. Se on taidokkaasti kirjoitettu, koskettava ja myös teemoiltaan kiinnostava, ajatuksia herättävä.

"Olisin halunnut rakastaa komeasti ja sanoa, että sehän on vain ihminen. Sitten muut olisivat voineet hämmästellä, miten selittämätön asia rakkaus on."

Kuinka paljon voimme koskaan tietää toisista ihmisistä tai ympäröivästä maailmasta? Näemmekö sen, mitä haluamme nähdä, sen mikä sopii omiin toiveisiimme ja haluihimme? Voimmeko luottaa siihen, että maailma on sellainen, millaisena sen näemme? Ja entä jos kaikki näyttääkin eräänä päivänä erilaiselta? Pidämmekö edelleen kiinni vanhasta maailmasta, vai pystymmekö näkemään uusin silmin? Entä jos on maanosan verran väärässä – entä jos Intia onkin Amerikka?

Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa: aviopari keskellä aviomiehen matkaa naiseksi ja Kristoffer Kolumbus matkalla Intiaan. Kolumbuksen matkassa on sankaruutta, kuolemattomuutta, historian siipien havinaa, mutta se on myös tarina suuresta erehdyksestä, kolonialismista, tappamisesta ja epäilyksistä. Aviomiehen matka on rohkeutta, iloa, itsensä löytämistä, naiselle matka on surua, menetystä, katoamista. Kolumbus haluaa itsepäisesti pitää kiinni Intiastaan; nainen yrittää säilyttää miehen.

"Ja sitten minä teen sen mitä hän eniten pelkää. Päästän irti hänen kädestään  ja kaikki on selvää."

Nainen kokee aviomiehensä katoamisen edessä surua ja vihaa, niin suurta että se tuntuu melkein julmuudelta. Tuntuu, että naisen pitäisi ymmärtää ja tukea entistä miestään enemmän – ulkopuoleltahan näin on helppo ajatella. Naisenkin suru sekoittuu syyllisyyteen: miksi en pystynyt rakastamaan enemmän, miksi rakkauteni ei kestänyt tätä muutosta. Rakkauden kuoleminen on surua, ja se, kuinka vähän nämä entiset rakastavaiset toisiaan nyt ymmärtävät, toistensa surua tai suruttomuutta. Kuinka paljon he sanoillaan toisiaan satuttavat.

"Kaikki nämä vuodet kartassa oli tämä valkoinen alue, jonne meillä kummallakaan ei ollut reittiä."

Ahava kirjoittaa viiltävän kauniisti: teksti lukee kuin runoa. Kirja on tunteista raskas, mutta ilmaisussaan kevyt ja hengittävä. Täytyy myös ihailla sitä, kuinka taitavasti Ahava kutoo yhteen kaksi tarinanlankaansa. Kolumbuksen tuominen mukaan tarinaan saattaa kuulostaa teennäiseltä, mutta ainakin minulle se toimi loistavasti. Lähes kaikki oli tässä kirjassa kohdallaan. Ennen kuin mieheni katoaa vie mukanaan ja viipyilee mielessä pitkään lukemisen jälkeen, haikean kauniina muistona.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Helmi Kekkonen, Laura, tuijata, Elina, Tuomas, Erja ja riitta k.

Kustantajalle kiitos ennakkokappaleesta.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus, 2017 

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä


Jayne Anne Phillips on tarjonnut minulle parin viimeisen vuoden aikana kaksi upeaa lukuelämystä: vaikuttava Suojelus ja kerta kaikkiaan lumoava Kiuru ja termiitti tekivät minusta Phillipsin ihailijan. Siksi onkin hämmentävää, että nyt Phillips on vastuussa yhdestä vuoden kirjapettymyksestä.

Kirja perustuu 1930-luvulla tapahtuneisiin murhiin, joista vastasi useita salanimiä käyttänyt Harry Powers. Powersin uhrien määrästä ei ole varmuutta, mutta hän tappoi ainakin viisi ihmistä.  Powers löysi uhrinsa seuranhakupalstojen kautta, hurmasi keski-ikäiset naiset kirjeillään ja tappoi nämä julmasti. Phillipsin kirja keskittyy uhrerista erityisesti Eicherin perheeseen, Asta Eicheriin ja tämän kolmeen lapseen.

Kirja alkaa vahvasti. Ensimmäiset 150 sivua seurataan Eicherin perhettä, heidän joulunviettoaan ja perheenjäsenten ajatuksia ja keskinäisiä suhteita. Phillips kuvaa perheen, joka on kokenut monella tavoin kovia, mutta joka on silti selvästi onnellinen, rakastava, melkein idyllinen. Jakson lopussa päästään murhenäytelmän näyttämölle ja Powersin tekoihin, jotka kuvataan melko viittellisesti mutta kauhistuttavasti.

Alku on niin voimakas, että luen kirjaa melko pitkälle ennen kuin havahdun siihen, kuinka pahasti tunnelma on lässähtänyt. Viimeiset 400 sivua keskittyvät fiktiiviseen toimittajaan Emily Thornhilliin, jolle Eicherin perheen kohtalosta ja Powersin tuomitsemisesta tulee sydämenasia. Emily on varsinainen supernainen: itsenäinen uranainen 1930-luvulla, joka on kaunis ja tyylikäs ja hurmaa mennen tullen niin toimittajakollegansa kuin rikosta tutkivat poliisitkin. Hän pääsee seuraamaan rikoksen selvittämistä aitiopaikalta, ja ratkaisee myös itse muutaman johtolangan: Emilyn kautta lukija kulkee askel askelelta mukana rikoksen selvittämisessä ja oikeudenkäynnissä.

Emilyn hahmo on paitsi epäuskottava myös täydellisyydessään jokseenkin epäkiinnostava. Jälkisanoissa Phillips kertoo, että Emilyn esikuvana on hänen oma äitinsä, mikä ehkä selittää puuduttavan täydellisyyden. Kunnianosoitus äidille on ajatuksena kaunis, mutta kirjallisuutena laimeaa.Asiaa pahentaa Emilyn sokerikuorrutettu romanssi Eicherien kotikaupungin pankinjohtajan kanssa sekä orpo taskuvaras, jonka Emily adoptoi.

Phillips on ehkä halunnut luoda kirjaan vastavoiman murhille ja Powersin pahuudelle. Maailmassa on myös hyvyyttä ja rakkautta; muukalaisiin kannattaa luottaa; rakkautta voi löytää odottamattomista paikoista. Toteutus on kuitenkin osoitteleva ja yliampuvakin. Emilyn elämä vie kirjasta kohtuuttoman paljon tilaa, ja tuntuu kuin Phillips olisi kirjoittanut kahta eri kirjaa, toista Eichereista, toista Emilystä. Rehellisesti sanottuna en edes tunnistanut Phillipsin ääntä Emilyn osuudessa. Kerronnasta puuttui tuttu virtaavuus, taidokas sanankäyttö ja arvoituksellisuus. Kirjan loppupuoli oli välillä suorastaan kiusaannuttavaa luettavaa, ja varsinkin orpopojan jaksojen kohdalla ihmettelin, mitä ihmeen hömppää oikeastaan luen.

Tarinassa olisi ollut potentiaalia. Kuten sanottua, kirjan alku oli hyvä, ja myös lopun oikeussalikohtauksessa on hyytävää vaikuttavuutta, vaikka Emilyn välikommentit vesittävät sitäkin. (Tässä vaiheessa kirjaa olin kurkkuani myöten täynnä Emilyä.) Se, missä Phillips onnistuu, on sarjamurhaajan kuvaaminen melko lailla ilman glamouria: hänen Powersinsa on pelottava mutta samalla mitätön mies. Jos Phillips olisi kirjoittanut puolet lyhyemmän kirjan, joka olisi keskittynyt vain Eicherien ja Powersin tarinaan, Murhenäytelmä olisi voinut olla hieno lukukokemus.

Murhenäytelmästä ovat kirjoittaneet myös Ulla, Leena, Omppu, Opus eka, Katja, Arja, Jane ja Annika K.

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä (Quiet Dell, 2013)
Suom. Kersti Juva
Kansi: Jussi Kaakinen
Tammi, 2014

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Helen Macdonald: H niin kuin haukka


"Se oli surua kaikesta kuolemasta. Olin iloinen Mabelin onnistumisesta ja surin yksittäistä kaniinia. Kyykkiessäni ruhon äärellä tiedostin selvästi omat ääriviivani. Kaulukselle ropisevan sateen. Polven vihlonnan.Säärten ja käsivarsien naarmut, jotka olin saanut työntyessäni pensasaidan läpi, naarmut, jotka alkoivat kirvellä vasta nyt. Ja tiedostin terävästi ja sanattomast oman kuolevaisuuteni. Niin, minä kuolen."

Helen Macdonald on ollut kiinnostunut haukoista koko elämänsä. Hän on katsellut haukkoja, lukenut haukkakirjallisuutta ja lennättänyt haukkoja. Omaa haukkaa hän ei ollut kesyttänyt ennen kuin isän kuolema ja suuri suru kuljettivat Helenin matkalle Mabel-haukan kanssa.

Helen hankkii itselleen haukan ja omistautuu täydellisesti sen kasvattamiselle. Mitä haukan kesyttäminen vaatii? Haukan totuttamista ihmisiin ja inhimilliseen ympäristöön. Haukan huputtamista, jotta se saa olla rauhassa vieraalta ympäristöltä. Haukan pitämistä nälässä, jotta se oppii yhdistämään omistajan positiivisiin mielikuviin ruuasta. Jalkahihnoja, joilla kontrolloidaan haukan vangittua lentoa. Pakastinta täynnä kaniineja ja kyyhkysiä. Jatkuvaa pelkoa siitä, että haukka karkaa – että se ei palaakaan lentomatkaltaan Helenin käsivarrelle.

H niin kuin haukka on outo ja omalaatuinen kuvaus pakkomielteestä ja surutyöstä. Kirja herätää paljon ajatuksia erityisesti ihmisen suhteesta luontoon ja eläimiin siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi), että Macdonald itse enemmänkin kuvaa haukankasvatusta kuin analysoi sitä. Hän kuvaa yksityiskohtaisesti haukan kesyttämistä, ruokintaa, lennättämistä ja haukankasvatuksen historiaa, mutta sivuaa siihen liittyviä moraalisia tai filosofisia kysymyksiä vain muutaman kerran. Ja sitä enemmän tilaa jää lukijan ajatuksille, kysymyksille, ihmettelyllekin. En tiedä, kuinka tietoinen ratkaisu tämä on Macdonaldilta ollut, mutta mielestäni juuri tämä ajattelun jääminen lukijalle on kirjan parhaita puolia.

Ihminen käyttää luontoa ja eläimiä hyväkseen monin eri tavoin. Ihmisellä on myös taipumus inhimillistää luontoa, arvottaa sitä ja ladata erilaisilla merkityksillä. Jotkut eläimet ovat ihmiselle kumppaneita, toiset ruokaa, jotkut vihollisia. Luonto voi olla symboli nationalismille tai vapaudelle; ihminen voi nähdä eläimessä oman kuvansa tai yrittää muokata eläimestä kaltaistaan. Macdonald sivuaa kirjassaan ihmisen ja luonnon suhdetta hyvin monin eri tavoin, ja teemat jatkavat elämistään lukijan mielessä. Haukan vangitseminen ja kesyttäminen tuntuu vaistomaisesti väärältä tai ainakin arveluttavalta. Mutta voiko sitä kritisoida, jos itse pitää lemmikkejä tai käytää eläinkunnan tuotteita? Missä kulkevat rajat, joiden ylittäminen ei ole sopivaa?

Ihmisen ja eläimen suhteen lisäksi kirjassa on toki muitakin teemoja. Helenin surutyö kulkee koko ajan päällimäisenä: se on kirja ilmeisin ja tavallaan helpoimmin luettava kerros. Suuri osa on myös kirjailija T. H. Whitella, joka kirjoitti 1950-luvulla oman haukkakirjansa The Goshawk. White on Macdonaldille toisaalta alter ego, toisaalta jonkinlainen varoittava esimerkki. Whiten tarina tuo kirjaan oman erikoisen lisänsä ja alkoi kiehtoa yhä enemmän mitä pidemmälle sitä luin.

H niin kuin haukka oli kiistatta kiinnostava kirja, mutta en pitänyt kirjasta niin paljon kuin etukäteen uumoilin. Syynä ei ollut ristiriitaisia ajatuksia herättänyt aihe, vaan se että Macdonaldin kirjoitustyyli oli minusta ajoittain kovin raskassoutuinen, jopa pitkästyttävä. Teksti ei temmannut mukaansa. Toisaalta kirjassa oli kummallista lumovoimaa, kauneutta, jotakin vierasta ja kiehtovaa. Helen elää jonkin aikaa symbioosissa haukkansa kanssa, samaistuu siihen, uskoo melkein muuttuvansa haukaksi. Lopulta hän ymmärtää, että haukka on aina pohjimmiltaan jotakin vierasta, ihmisestä erillistä. Läpi koko kirjan tuntuukin kulkevan jonkinlainen vierauden ja erillisyyden teema, joka luo siihen pimeän mutta kiehtovan tunnelman.

Monipuolinen, monimutkainen lukukokemus.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Opus eka, Arja, NannaKatja, tuijata, Kirsi ja bleue.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka (H is for Hawk, 2014)
Suom. Irmeli Ruuska
Kansi:Chris Wormell
Gummerus, 2016

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi


Millainen on hyvän mielen vaatekaappi? Onko se iso vaatehuone täynnä toinen toistaan ihanampia vaatteita, kenkiä ja asusteita? Onko se vaaterekki, jolla roikkuu muutama kallis designer-vaate hillityissä väreissä ja it-laukku? Vai onko se kaappi, jonka jokaista vaatetta yksinkertaisesti rakastaa?

Rinna Saramäen mukaan hyvän mielen vaatekaappi tuottaa iloa paitsi käyttäjälleen, myös muulle maailmalle. Toisin sanoen hyvän mielen vaatekaappi ottaa huomioon eettiset ja ekologiset näkökohdat, eikä kaapissa ole tarpeettomia tai huonolaatuisia vaatteita.

Saramäen kirja jakautuu kahteen osaan. Pahan mielen vaatekaappi käsittelee vaateteollisuuden ongelmia ja tarjoaa joitakin vinkkejä siihen, mitä tavallinen kuluttaja voisi noiden ongelmien ratkaisemiseksi tehdä. Vaateteollisuuden epäkohdat ovat varmasti useimmille tuttuja, vähintäänkin yleisellä tasolla, mutta Saramäki käsittelee aihetta varsin perusteellisesti ja konkreettisia esimerkkejä antaen.

Mielenkiintoisia olivat esimerkiksi laskelmat siitä, kuinka paljon halvan hintatason maassa ompelijalle maksettu palkka vaikuttaa lopullisen tuotteen hintaan. Palkankorostus, joka esimerkiksi  Bangladeshissa merkitsisi selvää elämänlaadun paranemista, merkitsisi minulle vain muutamaa euroa kalliimpaa vaatetta. Ja vaikka laskelmassa otettaisiin huomioon myös tuotantoketjun muut portaat, vaatteen hinta ei edelleenkään kasvaisi erityisen suureksi. Yhden laskelman mukaan ompelijalle maksettu reilu palkka nostaisi 13,19 euron hintaisen T-paidan hinnan 15,67 euroon, eikä kaikin puolin reilu paitakaan maksaisi kuin 23,68 euroa.

Moni olisi varmasti valmis maksamaan paidasta ylimääräiset kymmenen euroa, jos se takaisi, että paita on eettisesti (tai edes normaalia eettisemmin) tuotettu. Eettisen muodin sijaan suuri osa vaatekaupoista tuntuu kuitenkin tarjoavan pikamuotia: halvalla tuotettuja huonolaatuisia vaatteita, joiden ei ole tarkoituskaan kestää käyttöä. Kuluttaja joutuu näkemään melkoisesti vaivaa löytääkseen vaatteen, joka on paitsi eettinen ja hyvälaatuinen myös oman maun mukainen.

Saramäki ei yritäkään väittää, että vaatteet olisivat pelkästään käyttöesineitä, joiden tarkoitus on vain lämmittää ja suojata ruumista. Vaatteet ovat myös esteettisiä esineitä, joilla ihmiset ilmaisevat itseään.  Saramäki kehottaakin kuluttajia lähestymään suoraan lempivaatemerkkiensä tuottajia ja pyrkiä näin vaikuttamaan niiden toimintatapoihin. Kirjassa on jopa valmiina esimerkkejä kysymyksistä, joita firmoille voi esittää.

Pahan mielen vaatekaapista Saramäki kulkee kohti hyvän mielen vaatekaappia. Tässä osiossa käydään läpi mm. ostotottumuksia, vaatekaapin järjestämistä ja vaatteiden huoltoa. Saramäki antaa myös vinkkejä siitä, kuinka hyvälaatuinen vaate tunnistetaan ja kuinka laaditaan ostobudjetti. Tähtäimessä on vaatekaappi, johon ostetaan vain tarpeeseen, jonka vaatteita käytetään ja vaalitaan ja jonka käyttäminen on helppoa.

Hauskan lisän kirjaan antavat lainaukset vanhoista puketumisoppaista eri ajoilta. Niistä käy ilmi, että ihmisiä on jo sata vuotta sitten kehotettu välttämään pikamuotia ja hankkimaan vähemmän mutta parempaa. Pujeutumisoppaista on poimittu myös listoja vaatteista, joita naisen on eri vuosikymmeninä katsottu tarvitsevan puvustoonsa, asusteet ja alusvaatteet mukaan lukien. 1930-luvulla oltiin ylenpalttisia ja tarvittiin noin 95 vaatetta, 60-luvulla pärjättiin 70 vaatteella. 70-luvulla Nuorten  pukeutumisopas suosittelee noin 50 vaatetta. En ole laskenut omia vaatteitani, mutta pelkään pahoin, että vaatekaappini ylittää 30-luvunkin lukemat, vaikka pidän iteäni varsin maltillisena vaatteiden hankkijana.

Suosittelen Hyvän mielen vaatekaappia, jos vaatteiden eettisyys tai oma kulutuskäyttäytyminen mietityttää. Jos aihe on jo hyvin tuttu, ja oma vaatekaappi täyttää hyvän mielen kriteerit, kirja ei ehkä tarjoa uutta, mutta uskon että monille kirja antaa ainakin jonkin verran ajateltavaa.

Kirjan ovat lukeneet myös Taina, Katja ja Katri, Elina ja M.

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi. Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat.
Kansi: Sami Saramäki
Piirrokset: Rinna Saramäki
Atena,2013

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Katja Kallio: Yön kantaja


"Sen hirveän hetken hallassa Amanda paleltui silmuasentoon. Tiukalle ruusukkeelle kiertyneet nuoret lehdet jähmettyivät ja kuivuivat ruskeiksi ja rispaantuneiksi. Rumina ja kurisevina kuin ruvet ne jäivät törröttämään hänessä.
Rupien takia hän ei voi pysähtyä hetkeksikään. Ei hetkeksikään." 

Kirja alkaa huumaavasti, kuumailmapallossa. Amanda Aaltonen lentää kohti Pariisia ja kuulee kuinka jousiorkesteri soittaa jossain alhaalla valssia.

Jos on lentänyt pilvien läpi ja matkustanut Pariisissa ja Moskovassa, kuinka voi elää vuosikausia mielisairaalassa, maailmasta eristettynä. Amanda voi, koska ei voi muutakaan. Lapsena hänet on tunnettu Hassu-Amandana – aikuisena hän on ollut irtolainen, prostituoitu ja vanki. Turun lääninsairaalassa hän on saanut diagnoosin insania epileptica menstrualis. Amanda lähetetään houruinlaitokseen Seilin saarelle.

Yön kantaja on runsas kirja, vaikka se ei tiiliskivi olekaan. Se pitää sisällään paljon, niin tarinallisesti kuin temaattisestikin. Alkupuolella tuntuu, että ehkä vähän liiankin paljon, kun kertomus pyrähtelee levottomasti Turusta Pariisin, Amandasta tämän äitiin, sairaalaraporteista lapsuusmuistoihin. Kiehtovaa kaikki, mutta keskittymiskykyni ei tahdo aivan kantaa. Kirja tuntuu hajanaiselta. Kun kerronta tiivistyy Seilin saarelle, kirja herää eloon ja lukemisesta tulee nautinnollista.

Kallio kirjoittaa kauniisti, ehkä kauniimmin kuin koskaan aikaisemmin. Sanat tipahtelevat juuri oikeille paikoilleen, silloinkin kun ne paikat ovat yllättäviä. Kallio ei vain kuvaile – hän saa katsomaan uudesta kulmasta. Kieli on äärimmilleen viriteltyä ja hiottua, mutta silti siinä on säilynyt aito ja luonnollinen sointi. Kirjoittamisen ilo säteilee tekstistä.

Kirja saa pohtimaan erilaisuutta, normaalia, hyväksyttävää. Miten normaali määritellään, ja missä kulkee se raja, jonka ylittäminen johtaa yhteisöstä eristämiseen? Kirjan naisista moni tuntuu aikansa uhrilta: kuuluivatko nämä naiset todella mielisairaalaan? Olivatko he oikeasti sairaita, vai eivätkö he vain sopineet naiselle sorvattuun ahtaaseen muottiin? Entä kuinka on nykyään? Millaisia rajoja vedämme; kuinka tuomitsemme normaalit ja poikkeavat?

Yön kantajassa on samanaikaisesti läsnä maailman raskas paino ja sen kaikki keveys. Kirjan teemat ovat tummia, mutta mukana on valoa, joka loistaa yllättävän kirkkaasti. Amandalta vietiin elämä, ja hän sai tilalle vain jotain elämää muistuttavaa, mutta kenties hän silti ehti hetkittäin elää enemmän kuin moni muu.

Yön kantajasta on äskettäin kirjoittanut  myös Suketus, joka linkittää moniin muihin blogijuttuihin.

Katja Kallio: Yön kantaja
Kansi: Piia Aho
Otava, 2017

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Eeva Tenhunen: Joka uniinsa uskoo


Viime aikoina on tullut luettua useampia paksuja ja vaativiakin kirjoja. Mieli kaipasi vaihteeksi jotakin lyhyttä  ja nopeasti ahmaistavaa. Uutinen Eeva Tenhusen kuolemasta muistutti mieleen hänen mainiot dekkarinsa ja sen, etten ole vielä lukenut niistä läheskään kaikkia. Käväisin siis kirjastossa ja nappasin mukaan Tenhusen viimeisen dekkarin Joka uniinsa uskoo.

Tenhusen vakiopariskunta Martti ja Liisa Halla matkustavat tässä kirjassa  Liisan palvoman Tuure-sedän kuolinpäiville Kirkkosaareen. Tuure Sarvo on Liisan tädin entinen puoliso – joka ei tosin käytännössä ole eronnut entisesta vaimostaan, vaikka onkin elänyt jo useamman vuoden uuden puolisonsa kanssa. Kuolinpäiviään tämä omalaatuinen, keskipisteenä viihtyvä mies on viettänyt useina kesinä, nähtyään kerran unen jossa hänen kuolemansa on ennustettu tapahtuvan elokuun kolmantenatoista.

On luonnollisesti helppo arvata, mitä tällaisesta ennustuksesta dekkarissa seuraa. Tenhunen kunnioittaa muutenkin perinteisen dekkarin muotoseikkoja: suhteellisen suljettuun tilaan on kokoontunut joukko ihmisiä, joiden menneisyyteen mahtuu roppa kaupalla erilaisia kaunoja ja intohimoja, ja kaikilla on luonnollisesti enemmän tai vähemmän pätevä motiivi murhaan.

Vaikka Tenhusen dekkarit eivät juonikuvioiltaan ole erityisen omaperäisiä, kirjoissa on kuitenkin aivan omanlaisensa tunnelma. Niissä on hauskaa vanhahtavuutta, joka syntyy paitsi dekkariperinteen uskollisesta noudattamisesta myös kirjoitusajankohdan heijastumista. Tenhusen henkilöhahmot ovat sopivan värikkäitä, ja aivan erityisen mausteen kirjoille antaa Tenhusen huumori.

Parhaimmillaan Tenhusen kirjoissa on myös kutkuttavaa jännitystä, jopa ahdistavuutta. Joka uniinsa uskoo ei kovin jännittävä ollut: tämän kirjan valtteja olivat enemmänkin huumori ja kesäinen tunnelma. Ei siis Tenhusta parhaimmillaan, mutta kyllä tämän kirjan parissa viihtyi vallan mainiosti. Ja ennen kaikkea tekee mieli lukea vielä lisää Tenhusta.

Kirjan ovat lukeneet myös Amma ja Hanna.

Eeva Tenhunen: Joka uniinsa uskoo
Kansi: Matti Louhi
WSOY, 1987 

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Miki Liukkonen: O


"90-luvun nuorilla, niin sanotulla "X-sukupolvella" oli sentään "ihan sama", mutta mitä heillä oli? Miten internetin ääreen syntyneen sukupolven voi määritellä tukeutumatta ainoastaan internet-ajan ilmiöihin? Sen vaikutukseen minäkuvan muutoksessa ja yksityisyydessä, merkkijärjestelmän sirpaloitumisessa? Entä mitä ajatella lisääntyneestä stressistä ja uupumuksesta, masennuksesta ja itsemurhista? Nihilistejä he eivät olleet. Nihilismi on jo kuollut; kaiken tämän turhauttavan hämmennyksen ja runsauden seassa oli nimittäin myös osallistumista, arvoja ja liikehdintää; vain arvojen luonne oli muuttunut. Niin kauan kuin on uutisia on sotia. Minun päätäni särkee."

Mitä voisi kertoa Miki Liukkosen massiivisesta romaanista, joka väittää olevansa yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat? Jo kirjan alaotsikosta voi päätellä, ettei O ota itseään liian vakavasti: se saattaa olla suuruudenhullu, suorastaan ylitsepursuava ja ehkä hiukan liian täynnä itseään, mutta mukana on kyllä aimo annos poikamaista velmuilua, mikä takaa ettei meno ole liian ryppyotsaista.

O on henkilöhahmoja ja aihioita pullollaan, mutta jotkut isot teemat nousevat kokonaisuudesta muita voimakkaammin esille. Aika ja kuinka sen koemme; ajankuva, informaatioähky ja digitalisaatio; neuroosit ja pakkomielteet; taiteen ja todellisuuden suhde. O on kuin langanpätkistä kokoon puristeltu pallo: täynnä irrallisia ja yhteenkuulumattomia palasia, joista yhdessä kuitenkin muodostuu kirjava kokonaisuus.

Kirjan alku ihastutti: miten hienoa kieltä, miten osuvaa kuvailua! Alkuinnostuksen jälkeen seurasi hämmennyksen vaihe, jolloin kirja tuntui sekavalta, itsetarkoituksellisen kikkailevalta ja vähän rasittavaltakin. Aina kun tunsin saaneeni jostakin tarinanpalasesta kiinni, siirryttiin toiseen, ja keskittyminen tahtoi herpaantua. Mutta vähitellen palasista alkoi hahmottua isompi kuvio ja kirjan rytmiin pääsi kiinni. Vaikka O ei ole varsinaisesti vaikea kirja, lukeminen vaatii kuitenkin aikaa ja tilaa. Sinne tänne säntäilevä, palapelimäinen kirja on parhaimmillaan, kun sitä lukee rauhassa, isoja lohkoja kerrallaan.

Taiteessa ei pitäisi olla loppuja, koska oikeassa elämässäkään ei ole tarinallisia lopetuksia, sanotaan O:ssa. Vaikka O ei ole realistinen romaani, se onnistuu tavoittamaan hyvin todentuntuisesti sen, kuinka tiettyjä asioita koetaan. Vaikka ihmiset hahmottavat elämää tarinoiden kautta, todellisuus saattaa oikeasti olla lähempänä O:n hajanaista, kehää kiertävää, pakkomielteissä junnaavaa, yksityiskohtiin takertuvaa maailmaa.

Oman elämän tarinallistaminen saattaa olla helpompaa ja tiedostetumpaa kuin koskaan, mutta todellisuuden luonne ei ole oikeasti sen tarinallisempi kuin ennenkään. Ja ehkä juuri sen vuoksi O:n henkilöhahmot yrittävät kontrolloida maailmaa tarinoiden lisäksi pakkomielteiden ja neuroosien kautta. Jos en voi luoda omaa tarinaani, luon ainakin omat rutiinini.

Kertooko O lupaustensa mukaan kaikesta kaiken? Ei tietenkään. Se ei luultavasti kerro edes mitään ennen kertomatonta. Mutta täytyy ihailla Liukkosen vision suuruutta. Välillä ärsyynnyin huumoriin ja nokkeluuksiin, ja totta kai kaikenlaista olisi voinut karsia pois. Lyhyempänä, siistimpänä ja hillitympänä O ei kuitenkaan olisi sama kirja. Muoto luo kirjaan merkityksiä: pituus, toisteisuus ja alaviitteet ovat se maailma, jota O kuvaa. Ja sitten on Liukkosen kieli joka tavoittaa yhtä lailla maailman kauneuden kuin rumuudenkin. Ja kirjan lopetus, ja se kuinka hienosti kaikki lopulta toimii yhteen.

O:n ovat lukeneet myös Anni, Hannele, Opus eka, Juha ja Arja.

Miki Liukkonen: O
Kansi: Jussi Karjalainen
WSOY, 2017

torstai 29. kesäkuuta 2017

Hanya Yanagihara: Pieni elämä


"Elämä on niin murheellista, hän ajatteli niillä hetkillä. Se on niin murheellista, ja silti kaikki elävät sitä. Kaikki me takerrumme siihen, kaikki me etsimme lohtua."

Pieni elämä alkaa vähän liiankin tunnistettavasti. Neljä ystävystä New Yorkissa; neljä nuorta, kaunista ja lahjakasta miestä, opiskelijaelämää, koristeellista opiskelijaköyhyyttä ja vastapainoksi satumaisen varakkaita vanhempia. Luin kirjan ensimmäistä jaksoa laimean kiinnostuneena, ja mietin jaksaisinko kokonaiset 900 sivua elottomia henkilöhahmoja ja jaarittelevaa kerrontaa.

Kirja kuitenkin herää eloon, kun tarina alkaa keskittyä ystävysjoukon traagisimman hahmon Juden ympärille. Jude on syvästi haavoittunut ja haavoitettu ihminen, mutta se kuinka syvälle hänen haavansa ulottuvat, selviää lukijalle vasta pikku hiljaa. Kirja kuljettaa päähenkilönsä nuoruudesta keski-ikään, ja takautumien kautta myös lapsuuteen, ja mitä pidemmälle tarina etenee, sitä intensiivisemmin kirja pitää otteessaan. Pienen elämän kohdalla enemmän on todellakin enemmän: kirjan voima syntyy yksityiskohtaisuudesta, kertauksesta, jopa jankuttavuudesta. Yanagihara sivaltaa lukijaa yhä uudelleen ja uudelleen aivan kuin kysyäkseen, kestätkö vielä tämän; miltä tämä sinusta tuntuu?

Juden kärsimyksen määrä on niin massiivinen, että lukiessa alkaa lähes väistämättä miettiä, miksi Yanagihara on halunnut kuvata jotain näin raadollista ja kasata tällaiset määrät seksuaalista hyväksikäyttöä, väkivaltaa, itseinhoa ja vihaa kirjansa sivuille. Onko kyse kurjuudella mässäilystä – vetoaako kirja siihen osaan meistä, joka saa nautintoa (fiktiivisistä) kauheuksista? Minusta Pienessä elämässä ei kuitenkaan ole kyse tästä. Kurjuuden maksimointi toimii pikemminkin etäännyttävästi, ja vie pikku hiljaa lukijan huomion muihin asioihin kuin siihen, mitä Judelle on tapahtunut. Luulen myös, että Juden kokemusten on oltava juuri näin kauheita, jotta lukija heräisi kysymään, voiko traumaattisista kokemuksista selvitä?

Fiktiossa olemme tottuneet siihen, että ihminen selviää. Hirvittävimpienkin tapahtumien ja suurimpien vääryyksien jälkeen pelastus odottaa rakkauden, itsetutkiskelun, terapian tai ystävyyden muodossa. Vaihtoehtoisesti tarina voi olla niin synkkä ja toivoton, että yleisölle jää nuhruisen likainen olo eikä missään näy toivon pilkahdustakaan. Pieni elämä tasapainoilee jossakin näiden vaihtoehtojen välissä. Se ei lupaa helpottavaa pelastusta mutta ei myöskään ole vailla valoa: toisinaan se loistaa niin kirkkaasti ja lämpimästi, että lukijaa pakahduttaa.

Kirkkaimmin Pieni elämä loistaa kuvatessaan rakkautta erilaisissa muodoissaan. Rakkaus voi olla romanttista rakkautta, ystävyyttä tai perheenjäsenten välistä rakkautta, ja kirjan muuten synkässä maailmassa rakkaus  lämmittää kuin liekki. Rakkaus ei ole virheetöntä: Yanagihara kuvaa hyvin sitä, kuinka pelko, häpeä tai itsekkyys voivat nakertaa myös niitä kaikkein tärkeimpiä ihmissuhteita. Eikä rakkaus aina riitä, edes rakkaus ei välttämättä pelasta ihmistä. Mutta varmaa on, että ilman rakkautta ihminen on hukassa.

Pieni elämä on vaikuttava lukukokemus, mutta täydellinen se ei minulle ollut. Olin loppuun asti sitä mieltä, että henkilöhahmot ovat melko yksiulotteisia (vaikka heihin kyllä kiintyy matkan varrella), eikä Yanagihara onnistu kuvaamaan heidän vanhenemistaan kovin uskottavasti: ystävykset tuntuivat minusta koko ajan parikymppisiltä. Kirjan kieli virtaa useimmiten kauniisti ja luontevasti, mutta dialogi on jotenkin kaavamaista. Kokonaisuudessaan kirja on kuitenkin niin vahva, etteivät puutteet suuremmin häiritse. Pieni elämä kuristi kurkkua, tunkeutui uniin ja – ennen kaikkea – se herätti ajatuksia, herätti ajattelemaan.

Pienestä elämästä ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Lady Dandy, joka pohtii Yanagiharan tapaa käsitellä seksuaalisen hyväksikäytön teemaa; Sirri, jonka mielestä parasta olivat monisävyiset henkilöhahmot; Janne, joka ei uskonut kirjoitetun fiktion pystyvän tällaiseen lohduttomuuteen; Arja, joka oli vaikuttunut koko kirjan mitalta; Laura joka uskoo vasta sulattelun jälkeen tietävänsä kuinka paljon piti kirjasta; ja Katja jonka mielestä kirja on suuri rakkaustarina.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä ( A Little Life, 2015)
Suom. Arto Schroderus
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2017

torstai 8. kesäkuuta 2017

Iris Murdoch: Meri, meri


Jo ennen kuin olin lukenut yhtäkään kirjaa Iris Murdochilta, olin lumoutunut tästä kirjasta – tai tarkemmin sanottuna sen nimestä. Meri, meri. The Sea, the Sea. Kuin huuto tai loitsu tai pala runoa. Mitä noin kiehtovan niminen kirja voisi pitää sisällään?

"Merta kattoivat kirkas harmaa valo ja paksu sadeverho. Sade näyttäytyi tässä valossa kuin se olisi valaistu säleikkö, ja sadepisarat näkyivät erikseen kuin helmet helmiverhossani. Siinä se riippui, heikosti väräjävänä kirkkaassa harmaassa ilmassa, samalla kun taloni hurisi kuin kone tasaisesti rapisten. Nousin vuoteesta ja laahustin ympäri keittiötä, keitin teetä pää painuksissa kuin jöröttävä villipeto polttavien pakottavien mietteiden ahdistamana."

Meri, meri on kirjana vähintään yhtä kiehtova kuin nimensä. Sen juoni on sinänsä hyvin yksinkertainen, mutta yksinkertaisen kehyksen sisällä risteilee pökerryttävän moninainen ja monitulkintainen aiheiden, henkilöhahmojen ja tunnelmien verkko. Murdochille tuttuun tyyliin kaikessa on jotain hiukan kummallista, hiukan mystistä, vaikka tapahtumat ovat periaatteessa hyvinkin arkisia.

Murdoch on mestari rakentamaann tunnelmaa, ja hänen kirjoissaan on jotakin viehättävän vanhanaikaista. Mutta ei sillä tavalla, että Murdoch jäljittelisi tai kopiosi menneiden aikojen tyyliä, vaan hänen omassa tyylissään on jotakin, mikä tuo mieleen varhaisemmat kirjailijat. Näin Brontën sisarukset olisivat ehkä kirjoittaneet jos he olisivat eläneet 1900-luvulla.

Charles Arrowby on vetäytynyt Lontoon teatterimaailmasta syrjäiseen maalaiskylään, rapistuneeseen huvilaan meren rannalla. Hän viettää päivänsä meressä uiden, syöden yksinkertaisia aterioita ja kirjoittaen jonkinlaista päiväkirjaa tai muistelmia. Samalla kun Charles muistelee elämänsä merkityksellisiä ihmisiä (erityisesti naisia), samat ihmiset alkavat varoittamatta vierailla huvilalla. Entiset kollegat, rakastajattaret ja vihamiehet, ja kaikkein kohtalokkaimpana kohtaamisena nuoruudenrakastettu Hartley. Alkaa pakkomielteinen jahti, jossa Charles yrittää voittaa Hartleyn takaisin itselleen.

Charles on henkilöhahmona mielenkiintoinen eikä välttämättä kovin miellyttävä. Heti ensi sivuilta sain vaikutelman melkoisen pöyhkeästä miehestä, joka pitää itseään muita ihmisiä parempana. Toisaalta Charlesista huokuu epävarmuutta ja pelkoa. Päiväkirjaansa hän kirjaa tunnollisen tarkasti päivän tapahtumat, menneisyyden ihmissuhdekiemurat ja keskustelut vieraidensa kanssa, mutta silti lukijasta tuntuu vahvasti siltä että Charlesin sanat peittävät yhtä paljon kuin paljastavat. Charles on epäluotettava kertoja – ei siksi että hän yrittäisi hämätä lukijaa vaan koska hän huijaa itseään.

Meri, meri tuntuu tarjoavan loputtomasti mahdollisuuksia tulkinnoille. Mistä tässä kaikessa on kysymys? Mistä kaikesta tässä on kysymys? Rakkaus monissa eri muodoissaan; henkinen matka; pakkomielteet; todellisuuden ja taiteen välinen suhde. Charlesin maailmassa todellisuus ja kuvitelmat tuntuvat sekoittuvan jatkuvasti: on painajaismaisia näkyjä merihirviöistä, tunteita jotka nousevat halusta tuntea, halu saada ihmiset esittämään tiettyjä rooleja Charlesin ohjaamassa elämässä.

Murdochin kirjoissa on välillä melkein epämiellyttäviä vivahteita, mutta niissä on myös kummallista kauneutta ja kirkkautta. Meri, meressä on paikoitellen niin painostava tunnelma, että lukeminen tuntuu raskaalta ja tahmaiselta, mutta toisaalta teksti virtaa vapaasti, mielikuvitusta ruokkien ja kauniita kuvia maalaten. Meren ja kalliorantojen kuvaukset ovat pakahduttavan hienoja, henkilöhahmoissa ja heidän välisissä suhteissaan on paljon huumoria. Meri, meri pitää sisällään valtavan paljon, ja sen omalaatuista lumovoimaa on mahdoton selittää. Se täytyy kokea.

Myös Elina ja Sari ovat kirjoittaneet Meri, merestä.

Iris Murdoch: Meri, meri (The Sea, the Sea, 1978)
Suom. Paavo Lehtonen
Kansi: Markus Heikkerö
Weilin+Göös, 1981

perjantai 26. toukokuuta 2017

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi


Aina välillä tekee mieli lukea jotakin kevyästi kuplivaa mutta ei kuitenkaan täysin hattaraista. Jotakin, joka viihdyttää ja vie toisiin maailmoihin mutta tarjoaa silti muutakin sisältöä kuin pelkkää ajanvietettä.

Ongelma on vain se, että kepeän vakavia kirjoja on kummallisen vaikea löytää. Useat viihteellisemmät kirjat ovat omaan makuuni liian juonivetoisia, täynnä toimintaa ja koheltamista ja huumoria. Tällaiset kirjat saattavat kyllä viedä mukanaan tarinallaan mutta antavat muuten itsestään kovin vähän. Dekkareistakaan en kovin usein innostu, joten nekään eivät ole ratkaisu silloin, kun kirjallista viihdehammasta kolottaa.

Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi on kuitenkin aika täydellistä täsmähoitoa lukijan makeannälkään. Se ei tosin ole tarkalleen ottaen viihdekirja, mutta juuri tällaista tekstiä minä taidan hakea silloin, kun haluan viihtyä kirjan parissa. Kristallipalatsi on kepeä kuin lasi helmeilevää kuohuviiniä, kirjas kuin pakkaspäivän aamu ja viipyilevä kuin Vermeerin maalaus. Se on täynnä melankolista tunnelmaa ja kauniita kuvia, mutta se tarjoaa myös mahdollisuuden pohdiskella identiteettiä, imagon rakentamista, tarinallisuutta ja Oscar Wildea.

"Kun jano, pakkomielle on kerran syntynyt, sitä ei saa pois. Ei täydellisellä kevätpäivällä Tuileriesin puistossa tai la Grande Jatten rannalla, ei hyvin istuvilla puvuilla tai sinisillä posliiniastioilla. Se saattaa muuttaa muotoaan mutta se pysyy. Elämä, joka on määrätty kohdalle, täydellisyys. Siihen voi joko hukuttautua tai sitä voi tuijottaa lakastumiseen saakka." 

Täydellinen elämä, mistä se rakentuu? Tai voiko sellaisen rakentaa itselleen, tavoittelemalla määrätietoisesti unelmiaan? Tai riittääkö, että rakentaa kuvan täydellisestä elämästä? Jos kuva on tarpeeksi kaunis ja uskottava, alkaako siihen uskoa itsekin? Ja mitä on kauniin kuvan takana – onko jossakin kammottava, rapistuva muotokuva?

Kristallipalatsin ihmiset kurkottavat kaikki kohti kauneutta. On bloggaaja Dora G, joka tietää millaisilla postauksilla saa bloginsa lukijat kommentoimaan ihastuneesti huokaillen. On Pauliina, joka on jo lapsena tiennyt olevansa erityinen, vaikka muut eivät ole sitä ymmärtäneetkään. Henriikka, joka tuntee tarkalleen trendit ja merkkituotteet. Oscar Wilde, joka muokkasi omaa kuuluisuuttaan määrätietoisesti kuin nykyajan somejulkkikset. Ja on tutkija, joka uppoutuu sekä Oscarin että Doran maailmoihin.

Hakkarainen sommittelee näiden eri henkilöhahmojen tarinoista kiehtovan sokkelon, jossa kauniit kuvat, täydelliset hetket, todellisuus ja kuvitelmat risteilevät. Unelmanomaiset, hauraat hetket alkavat sotkeutua toisiinsa ja muistuttaa tukahduttavaa hämähäkinverkkoa. Kirjan tunnelmassa on unta ja katoavaa muistoa, arvoituksellista outoutta, joka jää leijailemaan mieleen lukemisen jälkeen.

Kristallipalatsi oli pienistä kauneusvirheistä (hiukan osoitteleva, hiukan toisteinen) huolimatta suurta lukunautintoa.

Kristallipalatsista ovat kirjoittaneet myös Katri, Omppu, Arja, Katja, Tani, Helmi Kekkonen ja riitta k.

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2016

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta


"Tarinan kaava on aina sama, suunta vääjäämätön ja selvä, ja nuo samanlaiset tarinat sulkevat meidät pieneen häkkiinsä, ne eivät palvele todellisuutta ja sen mieletöntä sattumanvaraisuutta ja kompleksisuutta, ne palvelevat yksinkertaista esitystä ja maksimaalista tunnekokemusta, nykivät ja liikuttavat liikutuksen vuoksi, tihkuvat ulos kirjoista ja elokuvista, tunkeutuvat tieteeseen ja taiteeseen, muuttavat tapaa, jolla ihmiset hahmottavat itsensä ja elämänsä.
Kun muoto on rajattu, myös se mitä voidaan ajatella, kapenee. Maailma kutistuu. Tarinat lisääntyvät ja leviävät kuin Homo sapiens luonnon monimuotoisuuden kustannuksella."

Ruumis ja mieli. Kaksi erillistä kokonaisuutta, jotka yrittävät epätoivoisesti elää yhdessä, vai yhden kokonaisuuden kaksi toisiinsa kietoutunutta elementtiä.

Järki ja tunne. Kumpi ihmistä hallitsee? Voiko ihminen elää vain järjestä tai vain tunteesta?

Seksuaalisuus: halu, valta, häpeä, normit. Rakkaus?

Iida Rauman Seksikstä ja matematiikasta on hengästyttävän runsas romaani. Se rönsyilee sinne tänne niin tarinan kuin teemojenkin tasoilla, se sekoittaa yhteen ihmmissuhdetarinaa, maagista realismia, psykologista romaania, rikoskertomusta ja yhteiskunnallista esseetä, ja tuloksena on vangitseva ja mieltä myllertävä lukukokemus.

Erika on huippulahjakas mutta sosiaalisesti melkein toimintakyvytön matemaatikko. Väkivaltainen raiskausyritys laukaisee Erikan mielessä muistojen ja piilotettujen pelkojen sarjan, jota hän turhaan yrittää paeta. Erika hallitsee järjen alueen suvereenisti, mutta törmäykset materiaalisen maailman, tunteiden ja ruumiillisuuden kanssa ovat hänelle tuskallisia kokemuksia. Rauma kuvaa näitä törmäyksiä melkein sietämättömän konkreettisesti: huomasin lukiessani kiemurtelevani, vaihtavani asentoa ja hengittäväni syvempään, kun Erikaa ravistelevat kokemukset tulivat iholle.

Jos Erika on kirjan järki, tunnetta edustaa transmies Tuovi, joka etsii elämäänsä rakkautta. Lisäksi Tuovi kantaa koko maailman murheita harteillaan. Hän ahdistuu ilmastonmuutoksesta, ympäristökatastrofeista, kulutusyhteiskunnasta ja muiden ihmisten kokemuksista, ja myös siitä ettei hän kuitenkaan osaa tehdä juuri mitään asioiden muuttamiseksi. Erikan ja Tuovin välissä on Annukka, joka kommentoi Erikan ja Tuovin kipuiluja konstailemattomaan tyyliinsä.

Rauman kirja vangitsi minut mukaansa ensimmäisiltä sivuiltaan lähtien. Joskus sitä vain tietää välittömästi, että "tässä on minun kirjani", ja Seksistä ja matematiikasta oli juuri sellainen. Pidin Rauman tavasta kirjoittaa, rakastin kirjan moninaisia teemoja ja sitä, ettei Rauma ujostele tarttua isoihin aiheisiin. Nautin henkilöhahmoista, vaikka he olivat niin solmussa, että omaakin rintaa alkoi lukiessa ahdistaa. Pidin jopa siitä, että kirja oli vähän överi, melkein liian runsas, melkein liian korkealle kurkottava, melkein saarnaava – mutta loppujen lopuksi se on juuri oikeanlainen, kaikki palaset osuivat kohdilleen.

Seksistä ja matemiikasta ovat kirjoittaneet myös Omppu, Arja, Erja, Maisku, Alma Kalmak ja Suketus.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus, 2015

maanantai 8. toukokuuta 2017

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina


"Mitä se tarkkaan ottaen oli? Keskustelua? Harjoitusta, jotta pärjäisimme tulevaisuudessa ihmisille, jotka olivat oppineet käyttämään sanoja samalla tavalla kuin me? Viitteellistä kommunikaatiota, jolla viestimme toisillemme, että välillämme oli perusta pitkään ja  hedelmälliseen ystävyyteen? Sivistyksen kilpi, jonka taakse kätkimme seksuaalisen halun? En osaa sanoa."

Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäinen osa ei täysin vakuuttanut minua, mutta sen verran paljon siitä pidin, ettei ollut epäilystäkään, lukisinko seuraavankin osan. Totta kai minua kiinnosti tietää, mitä italialaisille ystävyksille, Lilalle ja Elenalle tapahtuisi, kun he siirtyisivät tyttöydestä kohti naiseutta.

Kirjan alussa Lila on juuri mennyt naimisiin, kun taas Elena on edelleen koulutyttö. Tämä aiheuttaa heti hankausta ja ristiriitoja tyttöjen suhteeseen: kateus, kilvoittelu ja keskinäinen nokittelu leimaavat Lilan ja Elenan välejä jatkuvasti. Tai tällaisen kuvan meille antaa kertojaäänenä toimiva Elena, jonka suodattamana kaikki kuvataan. Onko kilpailu todellista vai onko se olemassa vain Elenan mielessä? Kuinka rehellisen kuvan Elena antaa Lilasta – tai itsestään?

Lilan elämää hallitsevat kirjassa ennen kaikkea ihmissuhteet, aviomies, rakastaja ja lapsi. Elenan elämässä taas keskeistä on opiskelu ja pyrkiminen pois omilta juurilta. Elena haluaa päästä irti köyhyydestä, äidistään jota on aina hävennyt, Napolista, ehkä myös Lilasta ja tämän elämästä.  Mutta hän tuntee itsensä usein huijariksi, tytöksi joka vain esittää opiskelijaa, tyttöystävää tai yhteiskunnallisesti tiedostavaa naista. Onko mahdollista nousta lähtökohtansa yläpuolelle, vai kuuluuko sivistyneen kirjakielen takana aina Napolin murre?

Pidin Uuden nimen tarinasta enemmän kuin sarjan aloitusosasta, mutta hurmaantunut en ole vieläkään. Jostakin syystä en tempaudu täysillä mukaan Ferranten kerrontaan, ja välillä tunsin jopa pitkästyväni kirjan parissa. Varsinkin kirjan alkupuoli, jossa vatvotaan luku toisensa jälkeen Ischian rannoilla tapahtuvaa kolmiodraamaa, oli vähällä uuvuttaa minut. Asioita toistettiin ja alleviivattiin, ja olisin helposti voinut napsaista kirjasta reilut sata sivua pituutta pois. Jossain vaiheessa tuntui, että jos Lilan silmät vielä kerran siristyvät viiruiksi, menetän malttini.

Ja sitten kuitenkin, kyllä tässä kirjassa kiehtovuutta oli. Minulle Uuden nimen tarina heräsi eloon viimeistään siinä vaiheessa, kun Elena lähti opiskelemaan Pisaan. Elenan kamppailut identiteetin etsimiseksi ja oman paikan löytämiseksi olivat tuhannesti kiinnostavampia kuin kaikki ihastumiset ja suhdesotkut yhteensä. Erityisen paljon pidän siitä, kuinka Ferrante antaa Elenan kuvata toisaalta itseään, toisaalta Lilaa. Kuinka lukijan pitäisi Elenan kertomaa tulkita, kumman tytön puolelle asettua – vai eikö kummankaan. Muut henkilöhahmot jäävät melko haaleiksi varjokuviksi, ja ehkä senkin takia kirjan ihmissuhdekiemurat jättivät minut kylmäksi. Lilan ja Elenan suhde on se merkittävä ihmissuhdesolmu.

En siis voi sanoa potevani vieläkään Ferrante-kuumetta, mutta matka sarjan parissa tulee varmasti jatkumaan.

Uuden nimen tarinasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Omppu, tuijata, riitta k, Elina, Milamilim, Katja ja Kirjaluotsi.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (Storia del nuovo cognome, 2012)
Suom. Helinä Kangas
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2017

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät


"Jo pienenä parasta olivat olleet sanat. Ei Elsa muistanut, miten sadussa paha sai palkkansa tai miten hyvä, miten mikin lintu pesi tai sieni iti. Mutta ne sanat. Akansieni ja puukiipijä, nuijakuukunen ja humala. Ja tatar ja tatti ja ratamo. Sanoissa maailma oli parhaimmillaan, niin kuin virsissä ja lastenlauluissa. Tee minut isoovaiseksi vaikka. Tiutalitautali ratiriti silivati sulahopsansaa, huaiaiaiaipuh. Ja hulabalobalai. Merirosvoja ja mastoja, joista näkyi kauas merelle, jossa aallot lobalai."

Terhi Törmälehdon esikoisromaanissa Elsa on kainuulainen lukiolaistyttö, joka kokee uskonnollisen herätyksen helluntalaisyhteisössä. Elsan helluntalaisuus on järkytys niin tapauskovaiselle äidille kuin körttiläisille isovanhemmille. Mutta Elsalle uskonto merkitsee paikkaa maailmassa, turvaa ja varmuutta. Muutamaa vuotta myöhemmin Kolumbiassa Elsan usko kuitenkin tuntuu horjuvan. Erilaiset maalliset houkutukset häiritsevät uskovaisen mielenrauhaa, samoin sissien vankina ollut Manuel, joka piirtää Elsan ihoon köynnöksiä ja lintuja.

Elsan tarina etenee kahdessa aikatasossa vuoroluvuin. Keino on paljon käytetty, mutta minulle kyllä usein mieluinen: kirjaan on mahdollista rakentaa voimakas jännite, kun kirjailija voi paljastaa tarinan eri ketjuissa juuri sopivasti toisiaan täydentäviä elementtejä. Jännitteen kannalta on myös tärkeää, että eri aikatasot ovat lukijalle suunnilleen yhtä vetovoimaisia. Törmälehdon kirjassa tämä ei aivan minun kohdallani toteutunut, sillä lukioikäisen Elsan tarina oli minulle kiinnostavampi ja ehjempi kokonaisuus kuin Kolumbiaan sijoittuvat osiot.

Pidin siitä, kuinka Törmälehto kuvaa nuoren Elsan uskonnollista etsimistä. Elsa on uskossaan samaan aikaan ehdottoman varma ja hapuillen epäilevä. Konfliktit kotiväen kanssa ovat myös herkullisia: kuinka turvallisilta tavalliset kokeilut seksin ja alkoholin parissa tuntuisivat sen rinnalla että löytää tyttärensä puhumassa kielillä.

Kolumbiaan sijoittuvat jaksot tuntuivat minusta hajanaisemmilta – niistä oli välillä vaikea saada otetta. Kiinnostavia elementtejä tuntuu olevan liikaakin: on Kolumbian kulttuuri väkevine väreineen ja makuineen, sissiliike ja levottomuudet, Elsan uskonnollinen kriisi, monia henkilöhahmoja jotka jäävät kaikki hiukan etäisiksi. Ehkä jostakin olisi voinut karsia, ja keskittää huomion voimakkaammin Elsan hengelliseen kriisiin, joka nyt jää sekin hiukan hahmottomaksi.
 
Kielillä puhuminen on kirjassa hyvin voimakkaasti esillä. Se on Elsalle merkki oikeasta uskosta, osoitus siitä että on tarpeeksi hyvä uskovainen. Toisaalta se on myös kilvoittelun väline: kuka saa ensimmäiseksi puhumisen lahjan, kenen kieli on kauneinta ja voimakkainta, onko jonkun kieli valheellista tai huijausta. Ulkopuolisille kielillä puhuminen  taas edustaa kaikkea sitä, mikä helluntalaisissa oudoksuttaa ja vieroksuttaa: se tuntuu sekopäisyydeltä, hihhuloinnilta tai rienaukselta.

Törmälehto ei pyri selittämään kielillä puhumista, mutta hän kuvaa sitä voimakkaasti, suorastaan ruumiillisesti. Ratkaisu on onnistunut – kielillä puhuminen ja uskonnolliset kokemukset tuntuvat kirjassa konkreettisilta ja samaan aikaan mystisiltä. Ajoittain lukiessa tuntui kuitenkin, että kielillä puhuminen sai kirjassa vähän liiankin suuren roolin ja vei tilaa muilta asioilta.

Törmälehto käyttää itse kieltä hienosti, kirjoittaen kaunista ja mielenkiintoista tekstiä, joka ei ainakaan minun makuuni lipsahda liian kauniin korukielen kategoriaan. Mukana on myös särmää ja huumoria. Kirjan lopetus on myös hieno –  se jättää haikean kauniin kaiun soimaan mieleen.

Muissa blogeissa: Amma ihaili kaunista kieltä mutta kaipasi yhteiskunnalllisempaa otetta helluntalaisuuteen; Simon mielestä kirjan parasta antia oli Elsan sisäisen taistelun kuvaus; uskonnollinen vakaumus ja Sinkkuelämä kulkevat sovussa käsi kädessä, tiivistää Omppu; Arja ymmärsi Elsaa täydellisesti vaikkei samaistunut; Jonna toteaa että Törmälehto luo kielestä omanlaistaan.

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Kansi: Timo Numminen
Otava, 2017

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Anneli Kanto: Lahtarit


"Oli se pitkä päivä ja ruppi kangistuu kylmästä ja märjästä, kun ei uskaltanut liikkua. Pelitätti niin perkeleesti, jotta täs voi toresta käyrä häjysti ja kuolema tulla. Karuttikin, jotta minkä ietunantähären minoon itteni tänne kunnian peräs tukkinu, miksen pysyny Hannukselas. Näläkäkin oli."

Sodassa voitettujen osa on kova, kirjoitin pari kuukautta sitten Anneli Kannon Veriruusuista, joka kuvaa Suomen sisällissotaa punaisten naiskaartilaisten näkökulmasta. Lahtareissa Kanto kuvaa voittajia, valkoisten puolella sotineita suojeluskuntalaisia, jääkäreitä  ja pohjalaisia nuorukaisia, ja osoittaa ettei voittajienkaan taakkaa ole helppo kantaa.

Suomen sisällissodan tunnetuimmat kuvaukset taiteissa taitavat olla pitkälti punaisen puolen näkökulmasta kerrottuja – hävinnäiden puolelle asettuvia teoksia. Syitä tähän on varmasti monia, mutta ehkä punaisten kohtaloon liittyvä tragedia on aiheena tavallaan "helpompi" kuin valkoisten voitto: häviäjää kohtaan on helppo tuntea myötätuntoa. Lahtareissa Kanto kuitenkin onnistuu kuvaamaan valkoisten voiton kaikessa kipeydessään ja ristiriitaisuudessaan. Voittajan ei ole helppo hymyillä, ja voitonparaatit tuntuvat merkityksettömiltä särkyneiden mielten ja menetettyjen elämien rinnalla.

Kanto rakentaa sodan ja valkoisen Suomen kuvan kaleidoskooppina, jossa asioita tarkastellaan kymmenien eri henkilöhahmojen kertomana. Osa pääsee ääneen vain kerran, mutta joukosta nousee myös päähenkilöitä, keskeisimpänä ehkä pohjalaisnuorukainen Hermanni ja keittäjä/arkuttaja/sensuurivirkailija Helena. Kumpikin muuttuu lyhyen sodan aikana perusteellisesti: sota kuorii ihmisestä kerroksia pois, ja jotkut näistä kerroksista saattavat olla olennaisia inhimillisyyden kannalta.

Pidin kovasti Veriruusuista, mutta Lahtarit teki vielä suuremman vaikutuksen. Se on minusta kaikin puolin taidokkaammin kerrottu  ja kuvattu. Siinä missä Veriruusut on melko perinteinen historiallinen romaani, Lahtarit on kokeellisempi ja vaativampi. Myös henkilökuvaus on syvempää ja moniulotteisempaa, mikä on ehkä yllättävää, kun kirja koostuu niin monesta sirpaleisesta henkilöhahmon palasesta. Mutta ehkä juuri tässä piilee kirjan nerokkuus: kokonainen kuva syntyy nimenomaan välähdyksistä, kertomuksista jotka täydentävät toisiaan, riitelevät keskenään, katsovat asiaa aivan eri näkökulmista.

Kanto tuo eteemme ihanteellisen isänmaallisuuden ja sotapropagandan kritiikittömät toistajat ja toisaalta nuorukaiset, jotka ovat keskellä sodan todellisuutta. Ristiriita on valtava. Riipaisevaa on myös se, kuinka yksin jokainen sotaan osallistunut jää voiton jälkeen. On paljon sellaista, mistä ei voi tai saa puhua. Joillekin tavallinen elämä ei enää sodan jälkeen tunnu riittävän voimakkaalta, toiset menettävät uskonsa elämään kokonaan.

Kannon romaanipari on hieno kuvaus itsenäisyyden verisistä ensiaskelista. Kummassakin kirjassa Kanto onnistuu vaikeassa asiassa: hänen punaisensa ja valkoisensa eivät ole sankareita tai konnia vaan tavallisia ihmisiä, epätäydellisiä mutta inhimillisiä. Kanto ei asetu kenenkään puolelle, eikä hänen sisällissodassaan ole kummallakaan puolella mitään komeaa tai ihailtavaa. Mutta hänen punaisissaan ja valkoisissaan on murheellista kauneutta.

Lahtareista ovat kirjoittaneet myös ainakin AiriElinaLauraKatjaKirjakko ruispellossa ja tuijata.

Anneli Kanto: Lahtarit
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2017

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi


"Muuttuiko hänen ruumiinsa vankaksi puunrungoksi ja suikerteliko hänen kämmenistään valkoisia juuria, jotka kaivautuivat mustaan multaan? Kohosivatko hänen jalkansa kohti taivasta ja sukelsivatko hänen kätensä maapallon ytimeen saakka? Jännittyikö hänen ojentunut selkänsä, jotta hän voi kasvaa kahteen suuntaan? Imivätkö hänen solunsa auringon lämmössä märästä maasta vettä, kunnes hänen jalkoväliinsä puhkesi kukkia? Heräsivätkö nämä kuvitelmat hänen sielussaan, kun hän seisoi käsillään ja venyttäytyi niin pitkäksi kuin suinkin?"

Vegetaristi ei kerro kasvissyönnistä, vaikka kirja tapahtumat lähtevätkin liikkeelle siitä, kun hiljainen ja arkipäiväinen kotirouva Yeong-hye lopettaa lihansyönnin. Lihansyönti (tai syöminen ylipäätään) toimii kirjassa enemmänkin vertauskuvana, jonka kautta Han Kang käsittelee ruumiillisuutta, itsemääräämisoikeutta, seksuaalisuutta ja vallankäyttöä.

Kirjassa on kerroksia kuin sipulissa. Sitä voi lukea fantasiana tai kauhukertomuksena tai psykologisena tutkielmana naisesta, joka on ollut koko ikänsä hyväksikäytön kohteena. Siitä on helppo löytää sukupuoleen ja ruumiillisuuteen liittyviä vahvoja teemoja. Yeong-hye koetaan häiritsevänä ja uhkaavana hahmona, vaikka hänen kapinansa on passiivista ja negatiivista: hän kieltäytyy syömästä lihaa tai käyttämästä rintaliivejä eikä yleensäkäään pidä vaatteiden käyttämisestä. Missä määrin ihminen (ja nainen) saa päättää omasta ruumiistaan? Saako hän päättää, mitä syö tai syökö ollenkaan? Saako ihminen päättää kuolla?

Lihan syönti liittyy myös väkivaltaan. Kirjan veriset näyt yhdistyvät lihanpalaan, jota isä yrittää väkisin syöttää Yeong-hyelle. Henkinen, fyysinen ja seksuaalinen väkivalta on kirjassa jatkuvasti läsnä. Ja on myös väkivalta suhteessa eläinten syömiseen, vaikka sitä ei kirjassa suoraan käsitelläkään. Mutta jos ihmisen itsemääräämisoikeus on kontrolloitua ja rajallista, millainen on eläimen oikeus omaan ruumiiseensa?

Vegetaristi oli minulle vahvasti visuaalinen lukukokemus. Todellakin – en muista, koska kirja olisi viimeksi nostanut mieleen näin voimakkaita kuvia. Liikettä ja pysähtyneitä asetelmia. Hehkuvia värejä ja tummia sävyjä. Kukkia, verta, kiemurtelevia oksia, ihoa, tyhjäkatseisia silmiä, sadetta. Kirja kulkee eteenpäin kuvasarjana enemmän kuin tarinana.

Han Kang rikkoo tarinallisuutta myös kirjan rakenteessa. Kirja jakautuu kolmeen erilliseen osaan, joiden väliin jää kerronnan aukkoja. Ensimmäisessä osassa Yeong-hyen unet ja sisäinen monologi katkovat tämän aviomiehen minäkerrontaa. Viimeisessä osassa menneisyys, nykyhetki ja takautumat kauas lapsuuteen vuorottelevat ja melkein sekoittuvat toisiinsa. Loppua kohti kirja ei tunnut kulkevan kohti huipentumaa vaan kääntyy enemmänkin sisäänpäin, pienenee, hiljentyy.

Vegetaristi on rankka kirja. Se kuvaa vastenmielisiä asioita, se on täynnä rumuutta, hyväksikäyttöä, valheita ja ahdistusta. Ja kuitenkaan kirja ei ollut minulle ahdistava lukukokemus vaan oudolla tavalla lumoava ja kaunis. Ehkä kirja etääntyi niin kauas realismista, etteivät sen synkät maisemat masentaneet vaikka ne ajatuksia totisesti herättivätkin. Vegetaristi ei kuitenkaan ole pelkästään älyllinen kirja – siinä on padottujen tunteiden raskautta, mutta myös ilmavaa melankoliaa ja viipyilevää surua. Tunnelmaa ja intohimoa.

Vegetaristista ovat kirjoittaneet myös Katja, tuijataOmppuElinaLauraTuomas ja Maija.

Han Kang: Vegetaristi (Chaesikju-uija,2007)
Englanninkielestä suomentanut Sari Karhulahti
Kansi: Christopher Brand
Gummerus, 2017