maanantai 15. tammikuuta 2018

Hyllynlämmittäjät 2018


Hyllynlämmittäjät-haasteessa luetaan kirjoja omasta kirjahyllystä – niitä kirjoja jotka ovat syystä tai toisesta jääneet lukematta. 12 kirjaa vuodessa, eli periaatteessa kirja kuukautta kohti. Haaste starttasi viime vuonna Sivumennen-podcastista, ja olen seuraillut sitä kiinnostuksella. Idea on mielestäni mitä mainioin, ja tänä vuonna päätin itsekin osallistua haasteeseen.

Olin kuvitellut, ettei minulla edes ole kovin paljon lukemattomia kirjoja, mutta kun aloin käydä kirjahyllyä läpi, selvisi että kyllä niitä on vain on päässyt kertymään. Viitisenkymmentä, jos tarkkoja ollaan. Haasteelle on siis tilausta.

Valitsin 12 hyllynlämmittäjääni aika nopeasti ja liikoja miettimättä. Sen verran valikointia tein, että yritin valita sekä vanhempia että tuoreempia kirjoja. Halusin listalle myös erilaisia genrejä, kevyempää ja painavampaa, ohuempaa ja paksumpaa, faktaa ja fiktiota.

Näihin kirjoihin päädyin:

Donna Tartt: Tikli. Kynnys tarttua tähän kirjaan on ollut suuri. Osaksi sivumäärän vuoksi, osaksi sen takia, että pelkään pettyväni. Odotukset Tarttin suhteen ovat aina (liian) korkealla, koska Jumalat juhlivat öisin oli aikoinaan elämää suurempi kokemus. 

Daniel Mueenuddin: Hunajaa ja tomua. Muistan, että tätä novellikokoelmaa kehuttiin vuolaasti vähän joka paikassa sen ilmestymisen aikoina. Toivon liittyväni kehujien kerhoon, koska hyville novelleille on aina tilausta.

Gwen Bristow: Celia Garth. Vanhan ajan viihdettä kirjailijalta, jonka Plantaasi-trilogia kuului varhasinuoruuteni suursuokkeihin.

Paolo Giordano: Ihmisruumis. Pidin paljon Alkulukujen yksinäisyydestä, mutta olen ymmärtänyt, että tämä kirja on vaikeammin lähestyttävä. Haluan silti kokeilla.

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut. Raskaan sarjan klassikko. Olen yleensä pitänyt venäläisistä klassikoista, joten ehkäpä tästäkin.

John Galsworthy: Omenapuu. Rakastan Forsytein tarua, mutta jostakin syystä en ole saanut luettua tätä pienoisromaania.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat. En ole lukenut vielä mitään Adichielta! Kuinka noloa!

Kamila Shamsie: Poltetut varjot. Muistan, kun ostin tämän kirjan, ja ajattelin lukevani sen välittömästi. Ja tuolla se vain hyllyssä möllöttää.
 
Muriel Barbery: Siilin eleganssi. En oikein tiedä, mitä odotan tältä kirjalta. Sen perusteella, mitä olen kirjasta kuullut, saatan inhota tai ihastua.

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Tämän kirjan lukemista olen lykännyt ihan siksi, että olen pelännyt sen olevan liian masentava. Mutta ehkä oma mielentilani on nyt sen verran vakaa, että kestän kirjan lukemisen...

Joel Lehtonen: Putkinotko. Etukäteen tuntuu, että tämä on se listan kirjoista, johon tarttuminen tulee olemaan haastavinta. Mutta kenties kirja yllättää iloisesti!

T.S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats. Runoja! Kissarunoja! Miksi en ole vielä lukenut tätä?

Siinä ne ovat – hyllynlämmittäjät. Onko joukossa teidän suosikkejanne tai kirjoja, joiden selättäminen on tuottanut haasteita?

lauantai 13. tammikuuta 2018

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja


Marisha Rasi-Koskinen osaa kutkuttaa lukijan uteliaisuutta. Hänen tarinansa ovat aina arvoituksia, eikä hän läheskään aina tarjoa lukijalle vapauttavaa vastausta vaan jättää tämän hapuilemaan hämärään. Ja mitä arvoituksellisempia ja harhauttavampia kertomuksia Rasi-Koskinen punoo, sitä enemmän minä lukijana nautin.

Eksymisen ja unohtamisen kirja seuraa kolmea toisiinsa punoutuvaa tarinanlankaa. On Julia, joka lähtee vanhempiensa kanssa huviretkeksi naamioidulle pakomatkalle. Vanhempien teeskennelty huolettomuus ei onnistu poistamaan lapsen mielessä vaanivaa uhan tunnetta – varsinkaan  kun Julialla on koko ajan sellainen tunne, että asiat ovat tapahtuneet joskus aikaisemminkin, ehkä unessa. Toisaalla Jan eksyy metsään poikien vaellusretkellä. Seuranaan hänellä on kolme poikaa, joita ei voi kutsua ystäviksi sekä numerot, joista hän hakee turvaa. Ja sitten on vielä Martina, joka on jättänyt entisen elämänsä ja yrittää aloittaa uutta vieraassa maassa.

Kun kirjassa seurataan eri näkökulmia tai tarinoita, kokonaisuuden kannalta on tärkeää, että eri osaset ovat suunnilleen yhtä vahvoja ja vetävät mukaansa. Tämän kirjan kohdalla lumouduin Janin tarinasta, jossa oli hiljaista uhkaa ja pelkoa, kiinnostuin Juliasta, mutta en päässyt lähelle Martinaa, jonka osuus tuntui muihin verrattuna ilmeisimmältä ja helpoimmalta. Kokonaisuus pysyy silti hyvin koossa. Muistamisen, unohtamisen ja pakenemisen teemat sitovat palaset yhteen, ja lopussa tarinat punoutuvat yhteen, jättäen kuitenkin jälkeensä myös kysymyksiä ja pohdittavaa.

Eksymisen ja unohtamisen kirja on taattua laatua Rasi-Koskiselta, mutta se ei tehnyt minuun aivan sellaista vaikutusta kuin kaksi edellistä  kirjaa, Valheet ja Vaaleanpunainen meri. Tätä ei pidä ymmärtää  moitteena muuten kuin suhteessa noihin kahteen kirjaan, jotka molemmat olivat minulle todella suuria elämyksiä. Ehkä tässä uusimmassa kirjassa jäin hiukan kaipaamaan edeltävien kirjojen suurempaa arvoituksellisuutta ja mieltä vaivaamaan jäävää synkkyyttä. Eksymisen ja unohtamisen kirja muistuttaa ehkä enemmän kirjailijan esikoista Katariinaa siinä mielessä, että se avautuu helpommin eikä jätä jälkeensä niin paljon häiritsevää ihmettelyä.

Vaikka Eksymisen ja unohtamisen kirja ei minulle ollut aivan täysosuma, se vahvisti Rasi-Koskista kohtaan tuntemaani ihailua ja kiinnostusta. Pidän hänen tavastaan kertoa tarinoita, ja pidän kielestä joka on harkittua ja tietyllä tavalla etäistä mutta viiltää tarpeen vaatiessa syvältä. Pidän siitä, että hän vie lukijan mukanaan mutta ei päästä liian helpolla. Pidän kaikesta, ja neljän hienon kirjan perustella uskallan sanoa, että Rasi-Koskinen on yksi tämän hetken suosikkikirjailijoistani.

Eksymisen ja unohtamisen kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Maisku, Kirsi, bleue, Katri, Omppu ja Anneli A.

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja
Kansi/kannen kuva: Jussi Karjalainen/Niina Vatanen
WSOY, 2017

maanantai 1. tammikuuta 2018

Kirjavuosi 2017 paketissa


Mennyt vuosi oli monin tavoin hyvä. Kiireinen erityisesti työrintamalla, mutta täynnä mukavia hetkiä ja kokemuksia. Kesällä pitkäaikainen haaveeni toteutui, kun sain viettää yön majakkasaarella, Bengtsärissä. Matkustin myös rakkaaseen Lontooseeni, jossa pääsin seuraamaan yleisurheilun MM-kisoja. Huikea kokemus! Urheiluelämyksiä tarjosivat myös taitoluistelun MM-kisat Helsingissä.


Television puolella hullaannuin kaikkien muiden tavoin Skamista, ja ihmettelin uuden Twin Peaksin kiehtovan outoa maailmaa. Elokuvissa kävin myös ahkerasti, ja viime vuoden tapaan listaan henkilökohtaisen elokuvien kärkikymmenikköni tähän vuosikoosteeseen.

1. Paterson
2. Saamelaisveri
3. Kosketuksissa
4. Jäljet
5. Elle
6. Tokasikajuttu
7. Frantz
8. Ikitie
9. Mr. Gaga
10.Good Time



Sitten kirjoihin. Lukuvuosi oli hyvä, mutta silti tuntui että siihen osui melko vähän Suuria Lukuelämyksiä. Mielenkiintoisia kirjoja, hyvä kirjoja, vaikuttavia kirjoja, mutta vain muutama sellainen kirja, jonka haluaa tallettaa syvälle sieluunsa. Tästäkin huolimatta lukeminen maittoi hyvin, enkä kärsinyt pahemmista lukujumeista, vaikka haikailinkin niiden täydellisten lukuelämysten perään. Bloggaamiseenkin tunsin löytäväni taas uutta iloa: vaikka sille ei aina tuntunut löytyvän aikaa, juttujen kirjoittaminen tuntui taas hauskalta ja motivoivalta.


Seuraavaksi siis kirjoja, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet mieleen, vaikka eivät kaikki olisikaan nimenomaisesti vuoden parhaita.

Mieleen painunut:

Luin Hang Kangin Vegetaristin jo alkuvuodesta, mutta se palaa edelleen säännöllisesti mieleeni. Kirja jätti harvinaisen voimakkaan muistijäljen, ja sen hurja maailma mietityttää edelleen.

Lumoava:

Yksi vuoden nautinnollisimmista lukukokemuksista oli Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi, joka oli melkein täydellinen yhdistelmä vakavaa ja kepeää. Kirjan hauras ja viipyilevä tunnelma ihastutti, ja vastapainona oli sopivasti raikasta kirpeyttä, joka esti menoa taipumasta liian hattaraiseksi.

Hupsu:

Marie Kondon KonMari oli välillä ärsyttävä ja välillä huvittava, mutta täytyy silti tunnustaa että sovelsin Kondon oppeja vaatteiden taittelusta, ja vaatekomeroni on pysynyt koko vuoden hyvässä järjestyksessä, ja vaatteiden valitseminen on nykyään paljon helpompaa kuin ennen. Tavaroiden karsimiseen en kuitenkaan ryhtynyt.

Sydämeen osuneet:

Luin viime vuonna Anneli Kannon molemmat sisällissotaromaanit, Veriruusut ja Lahtarit, ja etenkin Lahtarit teki lähtemättömän vaikutuksen. Kummatkin kirjat  kuvaavat sotaa ja ihmisiä sodassa hienosti ja koskettavasti, mutta Lahtareissa ihastutti lisäksi se tapa, jolla Kanto tarinansa rakentaa ja kertoo.

Kiinnostava:

Miki Liukkosen O ei kenties nouse henkilökohtaiseksi suosikikseni vuoden kirjojen joukosta, mutta lukukokemuksena se oli ehdottomasti yksi vuoden mielenkiintoisimmista ja ilahduttavimmista. Kirja, joka on niin suuruudenhullu, että haluaa kertoa kaikesta kaiken, ei voi kuin viehättää minua. 

Pettymys:

Olin pitänyt kovasti aikaisemmista Jayne Anne Phillipsiltä lukemistani kirjoista, ja harmitus oli sitäkin suurempi, kun Murhenäytelmä oli kokonaisuutena melkoisen lattea lukukokemus. Kirjalla oli hetkenä, eikä se missään nimessä ollut vuoden huonoin kirja, mutta suhteessa odotuksiin Murhenäytelmä oli iso pettymys.

Vaikuttavat:

Kaksi kirjaa teki niin suuren vaikutuksen, että ne olivat vähällä mykistää minut kokonaan. Rosa Liksomin Everstinna ja Koko Hubaran Ruskeat Tytöt olivat niin täynnä asiaa niin hienosti ilmaistuna, että tuntui mahdottomalta kirjoittaa niistä mitään, mikä ilmaisisi kirjojen tekemän vaikutuksen. Teki mieli vain sanoa: lukekaa itse!

Lukunautinnot:

Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta sekä Zadie Smithin Swing Time tarjosivat molemmat runsaan ja rönsyilevän kirjallisen maailman, ja minä uppouduin molempiin täysillä nauttien. Kummastakin kirjasta tiesin heti ensi riveistä, että tulisin nauttimaan lukemisesta, eikä kumpikaan pettänyt. Kirjavuoden huippuhetkiä.


Sellainen oli siis kirjavuosi 2017. Alkaneelle vuodelle toivoisin tietysti enemmän elämyskirjoja, mutta siihen ei oikein voi itse vaikuttaa. Lukusuunnitelmia sen sijaan voi tehdä, ja näin vuoden alussa mieli on tietysti niitä innokkaasti laatimassakin.

Ainakin haluaisin lukea tänä vuonna vähän enemmän klassikoita ja muita hiukan vanhempia kirjoja. Lisäksi haluan lukea joitakin omassa hyllyssä odottavia kirjoja – kenties jopa osallistun Hyllynlämmittäjä-haasteeseen. Ja kenties yritän taas lukea vähän enemmän mieskirjailijoita. Liikaa suunnitelmia en kuitenkaan aio tehdä, koska pidän myös haahuilevasta lukemisesta, jossa seuraava kirja valikoituu juuri sen hetkisen tunteen mukaan.

Kirjaisaa vuotta 2018!

lauantai 30. joulukuuta 2017

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt


Jos vuodelta 2017 pitäisi nostaa esiin yksi kirja, jonka toivoisi mahdollisimman monen lukevan, olisi se luultavasti Koko Hubaran Ruskeat Tytöt. Kirja, joka on suunnattu heille, joille ei aikaisemmin ole kirjoitettu – heille jotka eivät aikaisemmin ole voineet löytää itseään kirjojen sivuilta. Ruskeille Tytöille.

Lukiessa ei läheskään aina välttämättä ajattele omaa positiotaan lukijana. Sen tiedostaa ehkä ennen kaikkea silloin, kun kirja puhuttelee erityisen vahvasti: kun tuntee että kirja tavoittaa jotakin itselle erityisen tärkeää ja harvoin ilmaistua. Tai sen tiedostaa, kun tuntee syystä tai toisesta olevansa ulkopuolella: kun kirja puhuu jostakin itselle vieraasta tai vääräntuntuisesta tai torjutusta.

Ruskeissa tytöissä positio on jatkuvasti läsnä, niin Hubaran kuin lukijankin lähtökohdissa ja näkökulmissa. Hubara korostaa, että kirja on kirjoitettu Ruskealta Tytöltä Ruskeille Tytöille. Hubara puhuttelee lukijaa suoraan, henkilökohtaisesti, Ruskeana Tyttönä. Valkoisena lukijana joutuu harvinaisella tavalla kohtaamaan sen, ettei tätä kirjaa ole kirjoitettu minulle. Ruskealle tytölle tämä sen sijaan tarjoaa mahdollisuuden sellaiseen samaistumiseen, jota valkoinen lukija pitää itsestäänselvyytenä.

Hubara kirjoittaa paljon samaistumisesta ja samaistumisen kokemuksen puuttumisesta. Miltä tuntuu, kun ei löydä itseään kirjoista, tv-sarjojen henkilöhahmoista, muotilehtien sivuilta, aikakauslehtien artikkeleiden kirjoittajista, yliopiston opettajista. Tai jos löytää, tarjottu roolimalli on ennalta-arvattava, stereotyyppinen, ei-samaistuttava. Ja miltä tuntuu, kun vihdoin löytää hahmoja ja ihmisiä, joista löytää itsensä.

Taiteesta puhutaan usein univeraalisena kielenä, kielenä joka ylittää kaikki rajat. Taide tarjoaa mahdollisuuden samaistumiseen, erilaisuuden kokemuksiin, horisontin laajentamiseen. Hubara tuo kuitenkin esille sen, että samaistumisesta puuttuu jotakin perustavanlaatuista, jos ei ole koskaan löytänyt itseään muistuttavia hahmoja. Myös samaistuminen erilaisuuteen ja vieraaseen on toisenlaista sen jälkeen, kun ensin on samaistunut samanlaisuuteen.

"Sinulla on oikeus lukea jonkun kaltaisesi tai itsesi tekemiä juttuja itsestäsi lehdistä, katsella itsestäsi kertovia ohjelmia televisiosta ja kuunnella omaa ääntäsi radiosta.  Ruskea Tyttö, sinä olet kulttuuri, taide, julkisuus, keskustelu, yhteiskunta, media."

Hubara kirjoittaa esseissään rakenteellisesta rasismista, seksuaalisesta väkivallasta, näkymättömyydestä, ennakkoluuloista ja vihasta. Painajaisista. Mutta tämä on vain osa tarinaa. Hän kirjoittaa myös unelmista. Hiphopista, kirjallisuudesta, tyttärestään, isästään ja Pariisista. Unelmista. Painajaisia ja unelmia ei voi aina erottaa toisistaan, mutta jos pitäisi valita, sanoisin että tämä kirja kertoo pohjimmiltaan unelmista. Se on voimaannuttava. Se kertoo Ruskeille Tytöille etteivät he ole yksin tai näkymättömiä, että he voivat olla mitä vain haluvat, että he ovat arvokkaita.

Kaiken tämän lisäksi Ruskeat Tytöt on yksinkertaisesti tavattoman hyvä kirja. Se on kaunis, nokkela, voimakas, sanoilla leikittelevä, koskettava, älykäs ja ajatuksia kutkuttava. Myös sen vuoksi jokaisen pitäisi lukea Ruskeat Tytöt.

Ruskeista tytöistä ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Laura, KatriOmppu, Laura, riitta k, Helmi ja Erja.

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt
Kansi/kannen kuva: Tommi Tukiainen/Toni Härkönen
Like, 2017

maanantai 18. joulukuuta 2017

Hannu Linkola: Du & Jag Kent - Rakkaus kuin laulut joita kuulemme


Kuinka paljon musiikki voi ihmiselle merkitä. Tai kuinka paljon voi merkitä jokin tietty yhtye, jolloin ei ole kyse puhtaasti musiikista, vaan mukana on muutakin: bändin jäsenten persoonallisuus, yhtyeen estetiikka, keikat, muut fanit. Kuinka yhtyeestä voi tulla osa omaa identiteettiä, keino hahmottaa omaa elämää ja maailmaa. Kuinka yhtyeeseen voi rakastua ja pettyä, kuinka sen voi hylätä ja löytää uudelleen.

Hannu Linkolan Du & Jag Kent on harvinaisen kiehtova bändikirja, koska vaikka se kertoo yhtyeen tarinan, se kertoo paljon enemmän siitä, millaista on kasvaa varhaisaikuisuudesta keski-ikään Kentin kanssa. Se kuvaa ihastumisen hetket ja ensihuuman yhtyeen parissa, suvantovaiheet ja jälleennäkemiset. Ja se kertoo Kentin viimeisistä hetkistä, jäähyväiskiertueesta ja viimeisestä keikasta.

Kirjasta voi löytää monia tarinallisia linjoja. Ensinnäkin on tietysti Kentin tarina, sellaisena kuin se yleensäkin bändihistoriikeissa kerrotaan. Toisena on tarina Linkolasta ja Kentistä – se tarinan osa, joka varmasti viehättää jokaista, joka on joskus rakastunut musiikkiin ja määrittänyt itseään sen kautta. Kolmanneksi on tarina romantikoille: Linkolan ihmissuhteet ja se kuinka hän heijastaa niitä Kentin musiikin ja sanoitusten kautta. Neljänneksi on tarina Kentistä ja Suomesta: miten Kentistä tuli – erityisesti alkuaikoinaan – niin suosittu Suomessa ja millainen suhde Kentillä oli Suomeen. Viidekkeksi on tarina paikoista: paikoista jotka synnyttivät Kentin musiikin, ja paikoista joissa Linkola on Kentiä kuunnellut. Ja lopulta on tarina ajasta ja vanhenemisesta.

"Kaikki tuo on imeytynyt taustalla soiviin lauluihin, saanut merkityksen laulujen synnyttämien tunteiden kautta. Niin voimakkaasti olen halunnut samastua, nähdä elämän Isolan monokromifiltterin läpi. Vuodet ovat olleet nopeudestaan huolimatta pitkiä ja täysiä, ne ovat antaneet paljon. Silti en ole päässyt mihinkään, en yhtään tämän kauemmaksi itsestäni. Isola on yhä siellä jossakin."

Kirjasta nauttiakseen ei tarvitse olla Kentin intohimoinen fani, vaan kirjasta voi nauttia myös yleisenä kuvauksena bändifanituksesta, tietystä aikakaudesta, rakkaudesta ja vanhenemisesta. Sen verran suuressa osassa itse Kent kuitenkin kirjassa on, että kyllä lukijalla täytynee jonkinlainen suhde yhtyeeseen olla. Linkola käy esimerkiksi jokaisen Kentin albumin läpi kappale kappaleelta, mikä ei ehkä jaksa kiinnostaa, jos bändin musiikki ei ole ollenkaan tuttua. Toisaalta en itse tunne Kentin myöhäisempää tuotantoa juurikaan, eikä se häirinnyt lainkaan kirjan parissa viihtymistä. Koska pohjimmiltaan tässä kirjassa on kyse niin paljosta muustakin kuin vain yhdestä yhtyeestä.

Tämä on rakkaustarina.

Sanoitukset ja niiden merkitykset nousevat kirjassa voimakkaasti esille. Sanoitusten kautta Linkola pohtii paitsi Kentin ja sanoittaja Joakim Bergin kehitystä, myös itseään, omia virheitään, unelmiaan ja tunteitaan. Näistä peilauksista syntyy kirjan samaistuttavuus: ne kuljettavat lukijan lähemmäksi Kentiä, mutta ennen kaikkea ne kertovat siitä, millaista on olla fani, millaista on rakastaa musiikkia ja sanoja, millaista on etsiä itseään taiteen kautta.

"Muistin kirkkaasti, miten Kent antoi minulle täysin uudenlaisen käsityksen itsestäni, aluksi vieraudessaan kiehtovan, lopuksi tuttuudessaan niin oman, etten erottanut enää, mikä osa minusta oli musiikin synnyttämää."

Lue tämä kirja, jos olet joskus löytänyt itsesi Kentin kappaleista. Lue, jos olet kasvanut aikuiseksi musiikkia kuunnellen. Lue, jos Kent on kulkenut mukanasi yhden levyn verran tai koko uransa ajan. Lue, jos sinusta tuntuu, että onnettomat rakkauslaulut ovat pilanneet elämäsi. Tai pelastaneet sen. Lue, jos tiedät, millaista on olla fani.

Hannu Linkola: Du & Jag Kent. Rakkaus kuin laulut  joita kuulemme.
Kansi: Tuomo Parikka
Kuvat: Tomi Palsa
S&S, 2017

maanantai 4. joulukuuta 2017

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala


Hanna-Reetta Schreckin elämäkerta tuo eteemme muotokuvan vahvasta, omapäisestä ja omaäänisestä taiteilijasta. Ellen Thesleff loistaa Schreckin kuvaamana kirkasta ja lumoavaa valoa, joka houkuttelee uppoamaan syvälle taiteilijan elämään ja teoksiin.

Kirja etenee kronologisesti seuraten Thesleffin elämää lapsuudesta vanhuuteen ja kuolemaan. Ellenin elämänvaiheiden ohella Schreck kuvaa mm. naisen asemassa tapahtuvia muutoksia, taideopiskelijoiden elämää Pariisissa, Firenzen kansainvälistä taiteilijayhteisöä 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä ja maailmanpolitiikan myllerryksiä. Ellen koki läheltä niin Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan kuin kaksi maailmansotaakin. Kirja onkin paitsi mielenkiintoinen taiteilijamuotokuva, myös kiehtovaa ajankuvaa.

Jokaisen luvun aloittaa hiukan laajempi esittely jostakin Ellenin maalauksesta. Teoksia käsitellään luonnollisesti kirjassa muutenkin, mutta nämä pidemmät esittelyt olivat kirjassa olennaisia, koska ne tarjosivat lähikuvaa nimenomaan Ellenin taiteeseen. Itse olisin voinut lukea näitä teosanalyyseja enemmänkin, mutta koska kyseessä on ensimäinen perusteellinen elämäkerta Thesleffistä, on luonnollista että painopiste on enemmän juuri elämäntarinassa, ei niinkään teosten syväanalyysissä.

Ellen tulee lukijalle tutuksi paitsi maalaustensa, myös sanojensa kautta. Kirjassa on runsaasti lainauksia Ellenin kirjoituksista, erityisesti kirjeenvaihdosta. Kirjoitustyylissä on ajatustenvirtaa, huudahtelua ja ironiaa, itseriittoisuutta, innostusta ja voimakasta tahtoa. Kirjan lukuisat valokuvat puolestaan esittelevät naisen, joka haastaa vuosisadankin takaa suoralla katseellaan.

Niin Ellenin teoksista kuin sanoistakin huokuu voimaa ja elämänhalua. Sitä mielenkiiintoisempaa onkin lukea aikalaiskritiikkejä, jotka toistuvasti kuvasivat Thesleffiä värittömäksi, hennoksi ja henkistyneeksi. Toisaalta hänen taidettaan saatettiin vieroksua myös liian voimakkaana ja "maskuliinisena". Kritiikkiin vaikuttivat voimakkaasti käsitykset siitä, mitä naisen tai naistaiteilijan oletettiin olevan. Kun Thesleff ei tuntunut mahtuvan tuohon ahtaaseen muottiin, hänet yritettiin joko väkisin sovittaa siihen, tai hänen moitittiin olevan vääränlainen.

Suuren siivun kirjassa saa Thesleffin suhde teatterin merkkimieheen Gordon Craigiin. Ellenille Gordon oli mitä ilmeisimmin elämän suuri rakkaus, kun taas Gordonille Ellen oli yksi nainen monien joukossa, joskin "älykkäin nainen" jonka tämä oli koskaan tuntenut. Ystävyys ja taiteellinen sukulaissieluisuus joka tapauksessa kestivät heidän välillään vuosikymmenien ajan, jatkuen aina Ellenin kuolemaan saakka.

Vaikka Craigin merkitys Thesleffin elämässä epäilemättä oli suuri, hän tuntui saavan tässä kirjassa omaan makuuni vähän liikaakin tilaa. Ellen on sentään hurjan kiinnostava aivan omana itsenään, ei ainoastaan suhteessa mieheen! Mitään muuta kritisoitavaa en kirjasta löydäkään – laadukas, eläytyvä, kiehtova elämäkerta ja kaunis muotokuva tinkimättömästä taiteilijasta.

Kirjan ovat lukeneet myös tuijata, riitta k, Leena ja Hannele.

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide
Kansi: Annukka Mäkijärvi
Teos, 2017 

torstai 30. marraskuuta 2017

Heidi Köngäs: Sandra


"Päähän ei millään mahdu että Janne lähti hevosen ja pyssyn kanssa niiden punakaartilaisten mukaan. Aikooko hän taistella? Ampua tai tulla ammutuksi? Mitä ne sillä kapinalla oikein meinaavat? En kuullut yhtään mitä ne miehet pihalla puhuivat, kun komensin poikia sisälle. Jäin vain ovelle katsomaan, kuinka minun mieheni vahva selkä loittoni pihalta maantielle."

Sandra on huutolaistyttönä kasvanut nainen, joka haluaisi elää omaa elämäänsä siivosti ja ahkerasti. Sandran miehellä Jannella on ollut elämässään kaksi onnen päivää: päivä jolloin hän vei Sandran vihille, sekä se päivä kun he muuttivat omaan torppaansa. Janne ja Sandra saavat elää torpassaan työteliästä mutta onnellista elämäänsä seitsemän vuotta, mutta sitten suuren maailman tapahtumat alkavat vaikuttaa syrjäisen Ylä-Väärin asukkaiden elämään. Ensimmäinen maailmansota, Venäjän vallankumous, suurlakko ja lopulta kapina. Kapina, johon Janne viedään puoliväkisin, ja joka jättää Sandran yksin viiden lapsen kanssa.

Nykyhetkessä Sandran tyttärentytär Klaara kiinnostuu mummunsa tarinasta järjestellessään vanhoja papereita, joiden joukosta löytyy vanha vihko. Lyijykynällä kirjoitettuja päiväkirjamerkintöjä lukiessaan Klaara oppoutuu syvälle Sandran elämään. Klaaran ja Sandran tarinoiden rinnalla kulkee Jannen siskon Lyytin kirja: se kertoo levottomasta naisesta, joka etsii rakkautta.

En ole aikaisemmin lukenut Heidi Köngästä, vaikka hän on lukulistallani ollut jo pidempään. Nyt viimein monet kehut ja sisällissotateema houkuttivat minut Sandran pariin. En tiedä, edustaako tämä kirja Köngästä tyypillisimmillään, mutta kirja ei aivan vastannut sitä, mitä siltä odotin. Sandra oli minulle vain ihan hyvä kirja. Se ei päässyt ihon alle.

Jäin kaipaamaan Sandraan jotakin säröä tai ristiriitaa. Tämä pätee oikeastaan sekä kirjaan että Sandraan henkilöhahmona. Köngäs kuvaa toki järkyttäviä tapahtumia, mutta jokin jännite jäi minulta kirjasta puuttumaan. Jokin sellainen kulma, joka olisi ravistanut tai hätkähdyttänyt – saanut katsomaan tarinaa odottamattomasta kulmasta. Sandrassa henkilönä taas ei ollut juuri tarttumapintaa, koska hän on niin virheetön.

Kirjan etäistä vaikutusta korosti Köngäksen kieli, joka oli kaunista ja kuvailevaa juuri sellaisella tavalla, jonka usein koen itselleni vähän etäännyttäväksi. Tuntui, että Sandrankin kärsimys ja suru olivat kauniisti kuvailtuna kuin lumikukkia, joita Sandra ikkunalasista katselee. En kaipaa kurjuudella mässäilyä tai inhorealismia, mutta vierastan usein myös sitä, että julmia asioita kuvataan liian kauniisti.

Vaikka Sandra ei minuun vaikutusta tehnytkään, kiinnostus Köngästä kohtaan elää vielä. Ehkä kokeilen vielä Dora, Doraa – kenties siinä on enemmän kaipaamaani särmää.
 
Sandrasta ovat kirjoittaneet myös ainakin riitta k, Omppu, jaana, Elina ja Annika.

Osallistun kirjalla Ompun 1918-haasteeseen.

Heidi Köngäs: Sandra
Kansi: Anna Lehtonen
Otava, 2017 

maanantai 20. marraskuuta 2017

Rosa Liksom: Everstinna


"Sota-aika kokonaisuutena vain kirkasti minun ja Everstin tuntheita ja syvensi meän yhteistä olotillaa. Kuoleman lähheisyys toimi ko makneetti. En ole koskhaan ollu niin elossa ko silloin."

Olisinpa kirjoittanut Rosa Liksomin Everstinnasta heti kirjan luettuani. Mutta sanat tuntuivat pakenevan, enkä saanut hahmoteltua lukukokemustani ajatuksiksi ja virkkeiksi. Yhtä lailla ne sanat ovat kuitenkin kateissa nyt, kun olen sulatellut lukukokemusta jo useamman viikon ajan. Harvoin kirja mykistää minut samalla tavalla kuin Everstinna: se on hyvin syvällä mielessä ja tunteissa, mutta tuntuu etten pysty kuvailemaan kirjaa edes ajatuksissa, saati sitten kirjoitetuin sanoin.

Mikä Everstinnassa on niin mykistävää? Ehkä jo pelkästään se, että pieni kirja pitää sisällään niin paljon. Everstinnassa on sivuja alle kaksi sataa, mutta asiaa siinä on moninkertaisesti. Kirja on yhden naisen elämän tarina, mutta myös Suomen historia. Se kertoo parisuhdeväkivallasta, fasismista, Lapin luonnosta, sodasta, kirjoittamisesta, seksuaalisuudesta ja vallasta. Aiheet ja teemat limittyvät ja kerrostuvat toistensa päälle. Milloin rakkaus muuttuu vallankäytöksi ja vihaksi, milloin isänmaallisuus ja paremman maailman tavoittelu muuttuvat natsismiksi ja erilaisuuden vihaamikseksi? Ovatko ne loppujen lopuksi niin kaukana toisistaan? Sisältyykö hyvään aina pahan mahdollisuus?

Liksom ei lähesty aihettaan helpoimman kautta. Hänen everstinnansa ei ole viaton uhri tai edes passiivinen sivustakatsoja vaan aktiivinen osallistuja, innokas ja häpeilemätön natsi. Joka kuitenkin on toisten käsissä myös uhri ja viaton kärsijä. Everstinna ei tunne sääliä niitä kohtaan, joita hänen aatteensa sortaa: hän ei murehdi tapettuja juutalaisia, mutta itkee miehelleen sitä, että juutalaisten omaisuutta varastetaan. Kotikasvatuksen mukaanhan varastaminen on syntiä. Everstinnan käsittelyssä moraaliset kysymykset vääristyvät ja vinksahtavat paikoiltaan.

Lukijan kannalta mutkikasta on myös se, että Liksom on kirjoittanut everstinnastaan niin elinvoimaisen, sujuvasanaisen ja säkenöivän, ettei henkilöhahmoon voi olla vähän ihastumatta. Everstinna elää joka solullaan, hän on yhtä ympäröivän luonnon kanssa ja sanat ryöppyävät hänen tarinaansa kuin riivattuina. Everstinnassa on kaikki ainekset vaaralliseksi, karismaattiseksi johtajaksi. Hänessä on kyky hyvään ja pahaan – kumpi painaa vaakakupissa enemmän?

Ja Everstinnan kieli! Liksom on aina ollut taitava sanankäyttäjä, mutta tuntuu kuin hän olisi Everstinnassa kohonnut aivan uusiin korkeuksiin. Everstinnan monologi kulkee meänkielellä herkullisena, rytmiltään vastustamattomana, suussa sulavana. Tekisi mieli lukea ääneen ja makustella sanoja kunnolla. Kieli tempasi mukaansa niin, että luin kirjaa ehkä vähän liiankin nopeasti, ja välillä kenties sisällön kustannuksella. Täytyy toivoa, että joskus palaan Everstinnan pariin, ja maltan lukea sen hiukan rauhallisemmin ja keskittyneemmin. Kuoria kerroksia ja merkityksiä rauhassa, pohtia everstinnaa ja meitä ihmisiä.

Vuoden parhaita lukukokemuksia, ehdottomasti.

Everstinnasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Laura, Amma, tuijata, Nanna, Helmi ja Katja.

Rosa Liksom: Everstinna
Like, 2017

maanantai 13. marraskuuta 2017

Nathan Hill: Nix


"Kaikki murenee suoraan ihmisten silmien edessä. Heiltä menee työpaikat alta, eläkkeet katoavat yhdessä hetkessä. Heille lähetetään kolmen kuukauden välein selvitys, jonka mukaan heidän eläkesijoituksensa arvo on pudonnut kymmenen prosenttia kuutena kvartaalina perätysten. Heidän talonsa arvo on pudonnut puoleen siitä mitä he maksoivat siitä, eivätkä heidän työnantajansa enää saa lainaa palkanmaksuun, ja Washingtonin touhu on pelkkää ilveilyä, ja heidän kotinsa on täynnä  kiinnostavaa tekniikkaa ja he katsovat älypuhelintaan ja kysyvät itseltään: 'Miten ihmeessä maailma, joka pystyy tuottamaan jotain näin uskomatonta, voi olla niin paska?' Sitä he kysyvät. Meillä on tutkittu tätä."

Lähdin lukemaan Nathan Hillin kehuttua Nixiä suurin odotuksin. Olihan kirjaa ylistetty melkein joka puolella, ja lisäksi sen teemat kuulostivat kiinnostavilta: 1960-luvun yhteiskunnallinen liikehdintä, 2000-luvun talousromahdus ja totuudenjälkeinen aika sekä perhetarina jossa poika pyrkii selvittämään äitinsä salaisuuksia.

Kun kirjasta oli takana noin kolmannes, olin lukijana turhautunut. Kirja eteni jotenkin tahmeasti: siinä ei varsinaisesti ollut mitään vikaa, mutta se ei myöskään temmannut mukaansa. Kirjassa tuntui olevan valtavasti aiheita, henkilöitä ja juonenpätkiä, mutta mikään niistä ei hirveästi houkutellut lukemaan eteenpäin. Tuntui, että kirjassa oli hirveästi tavaraa mutta kovin vähän painoa.

Mistä Nix sitten kertoo? Yhtäältä se on tarina miehestä, joka on lapsena joutunut äitinsä hylkäämäksi. Samuel Andresen-Anderson on kirjallisuuden opettaja, joka on kymmenen vuotta yrittänyt kirjoittaa esikoisromaania lunastaakseen yhden julkaistun novellin nostattamat suuret odotukset. Aihe suureen romaaniin ilmestyy yllättäen tosielämästä: Samuelin äiti on hyökännyt tulevan presidenttiehdokkaan kimppuun ja päätynyt ainakin hetkeksi maan ykköspuheenaiheeksi. Samuel lupaa kirjoittaa törkykirjan äidistään, kuitatakseen yhdekkä iskulla sekä esikoiskirjasta maksetut ennakot että äitiä kohtaan tuntemansa katkeruuden.

Toisaalta kirja seuraa Samuelin äidin, Fayen nuoruuden tarinaa. Faye on kiltti tyttö, joka on aina pelännyt epäonnistumista niin paljon, että jokainen askel riskinottamisen suuntaan on laukaissut paniikkikohtauksen. Kuinka tämä kiltti tyttö siis on päätynyt osaksi Chicagon mielenosoituksia ja joutunut pidätetyksi syytettynä prostituutiosta?

Samuelin ja Fayen lisäksi kirjassa seurataan esimerkiksi Samuelin oppilasta joka huijaa tiensä läpi opintojen, nettipeliaddikti Pwnagea, Chicagon opiskelija-aktivisteja, opiskelijatyttöön rakastunutta poliisia ja Allen Ginsbergiä.

Voi olla, että lähdin lukemaan Nixiä väärin odotuksin. Olin innostunut erityisesti lupauksista 60-luvun poliittisen liikehdinnän kuvauksesta, ja odotin kirjan pureutuvan nimenomaan yhteiskunnallisiin kysymyksiin, aatteisiin ja ajankuvaan. Mutta kävikin ilmi, että vuoden 68-tapahtumat ovat kirjassa enemmänkin tapahtumien näyttämö kuin aihe.

Olin pettynyt siihen, kuinka yhteiskunnallinen kantaaottavuus typistyy Hillin käsittelyssä lähinnä henkilökohtaisten tunteiden kuvaukseksi. Faye on ajelehtija, joka osuu keskelle mielenosoituksia lähinnä sattumalta ja koska on ihastunut liikkeen kauniskasvoiseen johtajaan. Poliisiväkivalta kuvataan yhden mustasukkaisen poliisin kostoretken kautta. Henkilö, jolla tuntuu olevan selkeimmät motiivit toiminnalleen, on häikäilemätön opportunisti.

Ehkä juuri tässä onkin Hillin sanoma. Ei ole mitään suuria aatteita, on vain harhailevia ihmisiä henkilökohtaisine ongelmineen ja itsekkäine tarpeineen. Tätä näkemystä tuntuvat vahvistavan myös kirjan nykyaikaan sijoittuvat tapahtumat. Ja varmasti yhteiskunnallisten liikkeiden ympärillä onkin paljon niitä, jotka vain liikkuvat ajan ja massojen mukana, niitä jotka ajavat vain omia etujaan, ja niitä jotka ovat valmiita kääntymään tuulen mukana. Mutta onko siinä kaikki?

Nixin loppupuoliskon lukeminen sujui sutjakammin kuin alku, ehkä siksi että olin jo hyväksynyt sen, että kirja oli erilainen kuin odotukseni siitä. Ajoittain Hillin kerronta veti hyvin, toisinaan tunsin edelleen tylsistyväni luettelomaisen kuvailun ja loputtomien sivuhenkilöiden tungoksessa. Lopussa kirja tuntui vielä kerran lässähtävän, koska Hill sortui selittämään kirjansa sanomaa melkein rautalangasta vääntäen. Henkilöiden ongelmat ja keskinäiset suhteet myös ratkeavat odottamattoman siististi, juonenpätkät punoutuvat yhteen, ja kaikki on kovin seesteistä. Valtakunnassa on kaikki hyvin.

Luulen, että nuorempana olisin pitänyt Nixistä paljon enemmän kuin nyt. Ehkä olen vain ehtinyt lukea jo liian monta Suurta Amerikkalaista Romaania, eikä Hill tarjoa tuohon perinteeseen mitään kovin uutta ja yllättävää. Toki on muistettava, että kyseessä on Hillin esikoisromaani, mikä ehkä selittää sekä ylitsepursuavaa runsautta, että tiettyä omaperäisyyden puutetta. Tulevaisuus näyttää, löytääkö Hill kirjalliseen ääneensä enemmän jotakin omaa.

Nixin ovat lukeneet myös esimerkiksi Kirjaluotsi, Erja, Amma, Laura, MarikaOksa sekä Kirsin Book Clubin jäsenet.

Nathan Hill: Nix (The Nix, 2016)
Suom. Raimo Salminen
Kansi: Oliver Munday
Gummerus, 2017

tiistai 7. marraskuuta 2017

Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja ja Nyrjähdyksiä - Koko maailman paino


Taas yksi vuosi takana, taas yksi Kramppeja ja nyrjähdyksiä -albumi lisää kokoelmissa. Kuinka mukavaa onkaan palata taas vanhojen tuttujen seuraan ja elää heidän mukanaan elämän pieniä ja vähän suurempiakin asioita.


Uusimmassa albumissa mietiskellään esimerkiksi iän mukanaan tuomia kremppoja, Tampereen raitiovaunua, Mauno Koiviston kuolemaa ja miehenä olemista.


Esko muistelee nuorena kaivanneensa jotakin, mitä vastaan kapinoida – Thatcherin Britannian tyyliin – mutta ahdistuu huomatessaan nyky-Suomessa olevan vähän liikaakin kapinoinnin syitä. Risto on niin seestynyt, ettei oikeastaan edes tunne houkutusta syrjähyppyihin. Tanja suree äitinsä kuolemaa. Ja Heidi saa rakkauskirjeen Eskolta.


Päähenkilöiden elämä on siis varsin seesteistä ja rauhallista. Vähän niin kuin omakin elämä. He ovat myös tasoittuneet mielipiteissään, varsinkin Esko, joka tuntuu nykyään näkevän enemmän harmaan sävyjä kuin nuorempana. Henkilöiden vanheneminen näkyy juuri tällä tavalla luontevasti ja samaistuttavasti. Viime kesänä luin jälleen kerran ensimmäisiä Kramppi-albumeja, ja hämmästelin sitä, kuinka nuorilta henkilöt tuntuivat. Vähän lapsellisilta ja hirveän ehdottomilta. Tuntui vähän kiusalliselta, vähän kuin olisi kurkistanut vanhaan päiväkirjaansa.

Ja tässä juuri on Kramppien nerokkuus. Se kuvastaa niin aidosti henkilöidensä ajatuksia ja tunteita, että heissä näkee itsenänsä ja oman historiansa vuodesta toiseen. Tähän ei moni muu teos pysty.


Pauli Kallio, Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Koko maailman paino
Suuri Kurpitsa, 2017